Surusta väitöskirjan tehnyt Mari Pulkkinen sanoo Ylelle, että suomalaisten suru on läheisen kuoleman jälkeen usein salattua, suoritettua ja sanatonta. Surusta pitäisi Helsingin yliopistossa väitelleen Pulkkisen mukaan pystyä puhumaan arkisissa tilanteissa, vaikka kadunkulmassa.
‒ Läheisen menettäminen ei ole häiriötila, vaan elämäntapahtuman kaltainen kokemus, joka tulee meidän kaikkien elämään jossain vaiheessa ja joka kutoutuu osaksi koko elämää, Pulkkinen sanoo.
Sosiaalinen media tarjoaa hänen mukaansa uuden keinon osoittaa myötätuntoa ja rikkoa jäätä vaikeissa tilanteissa.
– Kun sosiaalisessa mediassa on jo ilmaistu ensimmäinen surunvalittelu, sureva on paljon helpompi kohdata myöhemmin kasvotusten.
Hautajaisjärjestelyt ovat 1970–1980-luvuilta lähtien siirtyneet yhä enemmän ammattilaisille. Pulkkinen pohtii, että hautajaiset ovat menettämässä sitä rituaalista merkitystään, mikä niillä parhaimmillaan on.
– Osa surevista sanoo, että heille on jopa tyrkytetty lääkkeitä hautajaisia varten. Lääkittyinä surevat kokevat olevansa sumussa. Hautajaisissa pitäisi olla sosiaalinen lupa romahtaa, hän sanoo.
Pulkkisen mukaan ilo ja suru eivät sulje toisiaan pois.
– Minullekin on tultu suoraan sanomaan, että miten sä voit työksesi surun kanssa askarrella, kun sä naurat noin paljon. Kuolema on osa elämää.