Enkelisijoittajanakin toiminut ajatuspaja Liberan Elina Lepomäki kirjoittaa Liberan sivuilla, että ay-liikekin oli heti apajilla, kun 1,1 miljardin euron kaupat tehneen Supercell-peliyhtiön pääomistajat kertoivat maksavansa nyt mielellään veroja.
”On meidän vuoromme maksaa takaisin -ajattelussa ei ole kuitenkaan mitään uutta. Se on nykysuomalainen versio perinteisen patruunan tai jenkkikapitalistin filosofiasta “giving back to the community”. Ja hienoahan se on; mukava että perinteinen vasemmistokin huomaa että omalla työllään rikastuneet auttavat mielellään muita”, Elina Lepomäki kirjoittaa.
Hänen mielestään Supercellin eri tavoin luoma hyvinvointi on silti moninkertainen verrattuna siihen, mitä julkinen sektori kaupasta saamillaan veroeuroilla ikinä tuottaa.
”Supercell on ollut hyväntekijä jo kauan ennen kuin veroeurot kilahtavat kassaan. Ja se jos mikä on kapitalismin tuote”, Lepomäki toteaa.
Hänen mukaansa harva yritys tai toimitusjohtaja yltää Supercelliä vastaavaan ylellisyyteen eli maksamaan veroja mielellään tai valitsemaan yrityksen sijainnin vapaasti.
”Se on vähän kuin kehottaisi syömään kakkua kun leipä loppuu. Vapailla markkinoilla toimivista yrityksistä ani harvalla on niin suuri voittomarginaali, ettei verosuunnitteluun olisi kannusteita. Verosuunnittelu ei ole mitenkään laitonta tai moraalitonta, ja moni harrastaa sitä jo ihan huomaamattaan”.
Lepomäki huomauttaa Supercellinkin suunnitelleen varmasti verojaan niin, ettei työntekijäoptioista pitänyt myöntämisvaiheessa maksaa lakisääteisiä työnantajamaksuja tai veroja.
”Verojen optimointi muiden kustannusten ohella nähdään suomalaisessa keskustelussa pahuuden ilmentymänä, vaikka usein se on ainoa mahdollisuus yritykselle olla olemassa tai tarjota yhtäkään työpaikkaa. Erityisesti silloin, kun niitä miljoonia ei vielä tilillä joutilaina makaile. Niistä euroista taas, jotka tileillä makaavat, on usein maksettu verot jo moneen kertaan”, hän kirjoittaa.
Hän pelkää, että Supercellin resepti pätee vain promilleen suomalaisia yrityksiä.
”Kaikki Supercellin työntekijät olivat yrityksen omistajia vähintään optioiden kautta. Tätä on helppo tervehtiä hyvänä ratkaisuna. Omistuksella palkitseminen on pienissä yrityksissä elinehto sillä se ei rokota kassaa ja yhdentää työntekijän ja yhtiön intressit. Taustalla ei ole usein mitään sen jalompaa kuin pieni pragmaattinen pakko ja häpeilemätön tavoite edistää yrityksen menestystä”.
Hän viittaa siihen, että aloitteleva yritys ei voi maksaa rahassa sitä, mitä huippuosaaja kaipaa.
”Sen sijaan osakkuus potentiaalisesti maailmanmenestykseen nousevassa firmassa on monelle epävarmuudessaankin houkutteleva palkkio. Toisin kuin mikään ikälisiin perustuva listapalkka, se myös kannustaa oikeaan suuntaan: jos teen työni tänään ja huomenna mahdollisimman hyvin, on mahdollista että minustakin tulee isona pieni kapitalisti”, Elina Lepomäki kirjoittaa.