Elokuussa 2015 Verkkouutisissa julkaistu Älä turhaan soita opettajalle ja 9 muuta käskyä vanhemmille ja tammikuussa 2014 julkaistu Älykkyyttä on muutakin kuin akateemista ovat olleet viime vuosien suosituimpia blogikirjoituksiamme.
Kummankin kirjoittaja on turkulainen opettaja Maarit Korhonen. Hänen kouluaiheisia kirjoituksiaan luetaan paljon muistakin tiedotusvälineistä.
Korhonen kertoo pienistä tapahtumista, salasanoista, homeisista koulukirjoista, päättäjäisistä, iPadeista. Ne pienet asiat kasvavat hänen käsittelyssään isoiksi, yksityinen muuttuu yleiseksi. Kertomalla yhden lapsen tarinan hän osoittaa epäkohtia koko koulujärjestelmässä.
Korhonen ei halua katsoa sivusta. Hänen missionsa on muuttaa koulua.
”Ei ainakaan”
Ei tarvita Freudia kertomaan, että Korhosesta oli pakko tulla opettaja. Hänen molemmat vanhempansa olivat töissä koulussa, keittäjänä ja vahtimestarina. Hän syntyi koulussa ja hän asui lapsuutensa koulussa.
Tarkkaan ottaen tarina on hieman liioiteltu, hän kävi sentään syntymässä Rauman keskussairaalassa, mutta tuli jo kapaloissa Euraan koulun alakertaan kasvamaan.
Koskaan Korhonen ei halunnut opettajaksi.
– Ajattelin, että ei, ei ainakaan takaisin kouluun.
Lukion jälkeen hän oli monen nuoren tavoin sekaisin ja kyvytön päättämään, mitä haluaa tehdä.
– En tiennyt, missä olen hyvä, minua ei kiinnostanut mikään.
Asia ratkesi, kun paras ystävä haki opettajankoulutuslaitokseen. Korhonen seurasi perässä ja pääsi sisään. Vielä vuoden kuluttua hän yritti muuttaa kohtaloaan ja haki sairaanhoito-oppilaitokseen, mutta ei päässyt sisään.
Korhonen oli koulussa ysin oppilas. Hän oli luokan hiljaisia, niitä tyttöjä, jotka suorittavat koulun läpi moitteettomasti ja saavat tasaisen hyvät arvosanat.
Sitä on vaikea uskoa. Nyt, nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, Korhonen puhuu kärkevästi, arvostelee ja sanoo suoraan.
Jotain tästä poleemisesta Korhosesta oli olemassa jo kouluvuosina. Hän vieraili näet ahkerasti koulun kansliassa vaatimassa oikeuksiaan. Jos hänestä tuntui, että koe oli arvosteltu väärin, hän kävi puhumassa rehtorille.
– Äitikin sanoi joskus, että älä nyt aina mene.
Hän käy edelleen puhumassa rehtoreille, jotka nyt ovat hänen esimiehiään.
– Minä sanon suoraan. Jotkut arvostavat, jotkut pelkäävät. Etenkään miesrehtorit eivät kestä vahvaa naista.
Sisäinen muutos
Yli kaksikymmentä vuotta Korhonen opetti lapsia niin kuin heitä kuuluu opettaa: piti pulpetit järjestyksessä, vaati hiljaisuutta, piti kokeita ja arvosteli ne. Hänellä ei ollut syytä muuttaa mitään, onhan Suomen koulujärjestelmä moneen kertaan todettu maailman parhaaksi.
Ajatus sisäisestä muutoksesta kuitenkin kyti.
– Tämä on ollut hyvä ammatti minulle, mutta olen aina miettinyt, mitä muuta voisin tehdä. Olisi pitänyt aikaisemmin tajuta tämä koulun muutos, Korhonen pohtii.
Kolme vuotta sitten Korhonen julkaisi kirjan Koulun vika. Se oli vasta kuvaus erilaisista arkipäivän ongelmista, joihin hän oli opettajavuosinaan törmännyt.
Vuosi sitten ilmestyi Korhosen toinen kirja Herää, koulu. Siinä hän vei ajatuksiaan pitemmälle. Hän kertoi, miksi meidän pitää muuttaa palkittua kouluamme.
Herää, koulu -pamfletissa hän kertoi, miten hän oli poistanut luokasta pulpetit. Sitäkin hän oli epäröinyt, koska hän luuli, että opettaja ei voi tehdä sitä. Hän kysyi neuvoa Opetushallituksesta opetusneuvos Anneli Rautiaiselta. Tämä kannusti.
– Luulin siihen saakka, että pitää olla pulpetit ja järjestää kokeet. Hän sanoi, että muuta koulu, Korhonen sanoo.
Oivallusten sarja
Korhosen omaan heräämiseen liittyy sarja oivalluksia: Ensinnäkin jokainen oppii omalla tavallaan. Toiseksi älykkyyttä on muutakin kuin akateemista. Kolmanneksi väärinymmärretty oppilas kantaa epäonnistujan viittaa läpi elämänsä. Neljänneksi koulu on syypää moniin ongelmiin, jotka olisi voitu välttää.
Korhosella oli oppilas, Jere, joka keikkui tuolilla. Hän saattoi nostaa tuolin kolme jalkaa ilmaan ja pysytellä yhden varassa pitkiä aikoja.
Pitkään Korhonen komensi Jeren alas takaisin neljälle jalalle ja yritti saada tämän keskittymään hiljaa tehtäviinsä. Jeren opiskelusta ei tullut mitään. Lopulta Korhonen sanoi, että hyvä on, keiku sitten.
Jere alkoi opiskella keikkuen samalla tuolillaan. Ihme tapahtui, asiat alkoivat jäädä hänen muistiinsa.
– Jere oli ensimmäinen, jonka kohdalla tajusin, että hän oppii aivan toisin kuin minä. Luulin että kaikki oppivat hiljaisuudessa.
Korhonen opetti myös hyperaktiivista irakilaistyttöä, joka heitti kärrynpyöriä luokassa ja lauloi ja tanssi. Korhonen antoi tytölle toimistotuolin, jossa oli pyörät alla. Se ei auttanut, tyttö teki edelleen kärrynpyöriä ja sai matematiikasta kurjia arvosanoja.
Korhonen antoi tytölle jumppapallon ja sanoi, että tämä on tästedes tuolisi.
– Jumankauta, siitä lähti! Seuraavista kokeista ysi. Tyttö oppi kertotaulun joululomalla paremmin kuin kukaan. En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista.
Henkka taas sai historian kokeesta aina kutosen, vaikka hän luki ja vaikka äiti varmisti osaamisen. Kerran Korhonen otti Henkan suulliseen kokeeseen, kävi ilmi, että tämä osaa kaiken. Kun Henkka teki saman kokeen kirjallisena, hän sai taas kutosen. Hän ei osannut ilmaista itseään kirjallisesti.
Ja sitten oli se oppilas, joka ei pystynyt keskittymään, koska luokassa oli kova meteli. Korhonen ihmetteli, mistä oppilas puhuu, koska luokassa oli hiirenhiljaista. Kävi ilmi, että oppilasta häiritsi seinäkellon tikitys. Tällainen oppilas ei voi kuvitellakaan oppivansa jumppapallon päällä.
– Kaikille pitäisi pystyä takaamaan kelvollinen ympäristö. Esimerkiksi Oulun Ritaharjussa ollaan oikealla tiellä, Korhonen sanoo.
Ritaharjun kouluun rakennettiin lisäsiipi 400 oppilaalle, mutta ei kiinteitä väliseiniä. Liikuteltavia seiniä avataan ja suljetaan tarpeen mukaan. Jos joku kaipaa opettajan apua, voi jäädä luokkaan, jos pärjää itse, voi siirtyä käytävään.
Kolmas kirja
Korhonen viettää parhaillaan vuorotteluvapaata ja valmistelee kolmatta kirjaansa. Se menee taas astetta syvemmälle. Hän etsii haastateltavakseen ihmisiä, joita ei ymmärretty koulussa, ja yrittää selvittää, miten tämä kokemus on seurannut heitä läpi elämän.
Korhosen oma sisko on vasenkätinen. Koulussa häntä pakotettiin oikeakätiseksi, niin kuin monia muitakin takavuosina.
– Se oli järkyttävää henkistä väkivaltaa. Missä olivat lasten oikeuksien puolustajat?
Hän sanoo, että koululla on paljon, suorastaan raivostuttavan paljon valtaa.
– Minä voin vaikka sanoa oppilaalle, että jestas kun sinä olet tyhmä.
Hän pohtii, millä tavoin tällaiset lauseet vaikuttavat oppilaaseen. Kauanko tämä kärsii opettajan jakamasta tuomiosta? Entä mitä vaikuttaa se, että oppilas saa vuodesta toiseen huonoja numeroita siksi, että ei ole oppinut asioita juuri koulun opettamalla tavalla?
– Jos halutaan Suomi nousuun, tarvitaan muutos koko systeemiin, sanoo Korhonen, joka mielellään puhuu oppilailleen yrittäjyydestä ja taloudesta.
Työterveyslaitos selvitti viime vuonna syitä siihen, miksi nuoret ihmiset joutuvat mielenterveyssyistä sairauseläkkeelle. Yksi syy olivat koulu ja oppimisvaikeudet.
– Miksi tämä ei ole pääuutinen? Että koulu aiheuttaa mielenterveysongelmia, Korhonen kysyy tuohtuneena.
Korhoselle voi vastata, että hän puhuu menneestä ajasta ja että nykyaikana ei enää muuteta vasenkätisiä oikeakätisiksi. Hän toteaa tähän, että korjattavaa on edelleen. Vieläkin opettajat puhuvat keskenään, miten joku oppilas on auttamattoman tyhmä.
– Jos opetusta muutetaan, meillä ei ole enää tyhmiä, vaan on erilaisia taitoja ja lahjakkuuksia.
Korhonen sanoo tuntevansa ihmisiä, jotka tekevät töitä putkimiehinä ja pintakäsittelijöinä, vaikka työ ei kiinnosta heitä alkuunkaan. He eivät edes tiedä mitä he haluavat tai missä he ovat hyviä. Korhosen mielestä koulu on tuottanut heidät.
Jarru ja muutos
Uudenlainen opetustapa edellyttäisi, että opettaja ei enää seiso luokan edessä luennoimassa, vaan ryhtyy vetämään lankoja taustalla, Korhonen sanoo. Opettaja keksii, miten lasta kannustetaan hankkimaan ja omaksumaan tietoa eri tavoilla eri lähteistä ja antaa lapsen tehdä työn itse. Tähän suuntaan on liikuttu, mutta ei hänen mielestään tarpeeksi.
Arvosanoistakin kannattaisi ehkä luopua, Korhonen sanoo, koska niistä kärsivät sekä ”hyvät” että ”huonot”.
– Kymppikin on huono numero, koska se kertoo, että oppilas muka osaa jo kaiken.
Hän arvelee, että lapset, vanhemmat ja viranomaiset ovat valmiita muutokseen, mutta läheskään kaikki opettajat eivät. Liian moni haluaa säilyttää vanhan mallin. Tähän Korhonen on päätynyt muun muassa luettuaan oman bloginsa kommentteja, jotka opettajat ovat kirjoittaneet.
– Opettajat ovat jarru. Rahaa ei tarvita, tarvitaan asenteen muutos.