Eduskuntavaalit pidetään huhtikuussa 2023, mutta vaalikamppailu on jo alkanut. Sen aistii sekä maan hallituksesta että oppositiosta.
Suomen poliittiselle kulttuurille on ominaista, että lähes kaikista läntisen Euroopan maista poiketen, maan hallituskokoonpano ylittää oikeiston ja vasemmiston välisen raja-aidan. Syitä on monia. Keskeisimmin vaikuttaa puoluekentän hajanaisuus. Usein vaalitulos on sellainen, että on yksinkertaisesti mahdotonta muodostaa puhdasoppista vasemmisto- tai porvarihallitusta. Suomelle on myös ollut muista Euroopan maista poiketen tyypillistä, että entinen agraaripuolue keskusta on vuosikymmenestä toiseen pysynyt suurten puolueiden joukossa, kun se naapurimaissa on taistellut enemmän äänikynnyksen ylittämisestä kuin johtavan puolueen asemasta.
Monipuoluehallitusten ongelma on ollut, että jo aika varhain, jopa melkein vuotta ennen, poliittiset eväät ovat tulleet syödyiksi ja jäljelle jää vain kansakuntaa vahingoittava lapsellinen riitely. Niin on käynyt myös Sanna Marinin kokoonpanolle. Samanlaisen kohtalon koki myös Jyrki Kataisen johtama hallitus.
Eurooppa ja oikeastaan koko maailma on monesta eri syystä syöksymässä kohti taantumaa tilanteessa, jossa Suomi on velkaantunut ennätysmäisesti. Velanotolle on ollut asiallisia perusteita, mutta samaan aikaan rahaa on tuhlattu yhteiskunnallisiin uudistuksiin, joihin ei yksinkertaisesti olisi ollut varaa.
Vaalien jälkeisellä hallituksella tulee olemaan vakava ja vaikea tehtävä. Mutta löytyykö siihen työhön eduskunnan enemmistö?
Myös Suomeen rantautui muutama vuosi sitten ajattelu, jonka yksinkertaistettu perusidea oli, että velanotto kannattaa. Lainarahalla saadaan aikaan kasvua ja jopa hallituksen joukoista löytyi niitä, jotka ajattelivat, että velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin.
Valtioneuvostossa ei taida olla paria poikkeusta lukuun ottamatta ministereitä, jotka olisivat itse maksaneet veloistaan korkoa. Omakohtainen kokemus on tarttunut selvästi myös virkatyöhön. Jos korottomuus olisi jatkunut myös valtion veloissa ikuisuuteen, velkaelvytykseen perustuvan ajattelun olisi saattanut jotenkin ymmärtää. Mutta olemme joutuneet palaamaan lähtöruutuun. Kaikista veloista maksetaan korkoja.
Vaalien alla sekä oikealla että vasemmalla, ja ehkä kaikkein eniten keskustassa, luvataan laittaa asiat kuntoon. Tosiasia kuitenkin on, että Suomi ei ole nopeiden muutosten maa, ei edes silloin, kun ripeä ja suuri muutos olisi välttämätön.
Seuraavaa hallitusta muodostettaessa kannattaa pitää jalat maassa, eikä tavoitella taivaita. Tärkeintä on, että hallituksen kaksi johtavaa puoluetta on eri puolelta oikeiston-vasemmiston raja-aitaa. Järkevää on myös jättää kummaltakin puolelta äärilaidat hallituksen ulkopuolelle.
Suomi tarvitsee yhteisymmärrykseen perustuvan enemmistöhallituksen, joka ymmärtää, että velkaantumisen pysäyttäminen, työllisyysasteen nosto ja moni muu asia onnistuu vain, jos ymmärretään hallituskumppania tasavertaisesti puolin ja toisin. Myös politiikassa paras on hyvän pahin vihollinen.
