Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz tunnistaa ilmiön, jossa Venäjästä edelleenkin puhutaan varovaisesti ja hyssytellen.
– Lainaan Ulkopoliittisen instituutin johtajaa Mika Aaltolaa. Kyseessä on suomettumisen pitkä häntä. Suomalaiset poliitikot ja journalistit ovat tottuneet puhumaan Neuvostoliitosta ja sen jälkeen Venäjästä silkkihansikkain ja vähän sordiino päällä, Ben Zyskowicz sanoo.
– 1970-luvulla elettiin syvää suomettumisen aikaa. Neuvostoliiton rauhanpolitiikka oli teema, jota Suomessa piti kehua ja kiittää. Neuvostoliiton rauhanpolitiikka oli kaikkea muuta kuin rauhanpolitiikkaa.
Suomettumisesta Zyskowicz nostaa esille esimerkkinä 1970- ja 1980-lukujen vaihteen, jolloin Neuvostoliiton jatkaessa asevarusteluaan tätä ei vastustettu lainkaan. Vasta kun länsi ja Nato sijoittivat omia ohjuksiaan Eurooppaan, herättiin vastustamaan ohjuksia.
– Kaikissa mielenosoituksissa vastustettiin vain läntisiä ohjuksia. Eräät kokoomuslaiset olivat osallistuneet marssiin ja olivat kirjoittaneet kylttiin poikkeuksellisesti: ”Idän ja lännen ohjuksia vastaan”. Kansan Uutiset julkaisi kuvan tästä ja lehdessä kuvasta oli häivytetty sanat idän ja lännen, joten kyltissä luki vain ohjuksia vastaan, Zyskowicz muistelee.
1990-luvulle tultaessa suhtautuminen Venäjään oli positiivista. Ben Zyskowiczin mukaan toiveet Venäjän suhteen olivatkin perusteltuja vielä tuolloin.
Zyskowiczin mukaan erona suomettumisen aikaan oli tuolloin se, että vaikka poliitikot olivatkin yhä rähmällään itään päin, uskallettiin Venäjän kehityksestä puhua ja kirjoittaa kriittisesti. Poliitikot kohtasivat silti yhä kritiikkiä puhuessaan kriittisesti Venäjästä.
Puolustus
kulmakiveksi
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola sanoo tarkoittavansa suomettumisen pitkällä hännällä sitä, että liturginen puhe ummehtui kylmän sodan lopussa.
– Puhuimme yhteistyöstä, ystävyydestä ja avunannosta. Siihen liittyi monenlaisia historiallisia tulkintoja, MIka Aaltola selvittää.
– Esimerkiksi ajatus siitä, että Venäjän kautta Suomi sai itsenäisyytensä. Venäjän rooli jäi elämään kylmän sodan jälkeen. Vuonna 2009, kun oli vuosi kulunut Georgian sodasta, kilisteltiin naapurisovun kestävyydelle ja ikiaikaisuudelle.
1990-luvulta alkaen Venäjä nähtiin Mika Aaltolan mukaan taloudellisena mahdollisuutena.
– Aluksi toiveet liittyivät Venäjän demokraattiseen kehitykseen, mutta ne karsiutuivat pois. Kaupallinen suhde nähtiin hyveellisenä tapana. Itämeren kaasuputket olivat vain ympäristöasioita, vaikka kommentaattorit korostivat, ettei ne ole sitä, vaan Venäjä rakentaa sidoksia, joita jonain päivänä käyttää hyväkseen, Aaltola sanoo.
Suomettumisen häntä oli Venäjään liittyvää sinisilmäistä ja taloudellista myöntyväisyyttä. Aaltolan mukaan taloudellisia mahdollisuuksia aukesi yritysten lisäksi myös poliittisille toimijoille. Tämä näkyi esimerkiksi Suomi-Venäjä-seuran rahoituksessa ja Veikkaajan sponsorisopimuksessa Jokereille.
– Paljon sellaista kansalaisille avautumatonta omituisuutta tapahtui.
Venäjällä ja Suomella on pitkä yhteinen raja. Miten Suomen tulisi jatkossa toimia Venäjän kanssa?
– Eteenpäin päästään, kun katsotaan tuulilasiin, mutta siinä, että emme toista menneisyyden virheitä, on paljon tehtävää. Liike-elämä ja puoluepolitiikka löysivät toisensa tavalla, jossa suojeltiin tiettyä erityissuhdetta Venäjään, Mika Aaltola sanoo.
– Kun osaamme maaduttaa Venäjältä tulevat shokki-impulssit itärajalle, voimme käydä kauppaa ehdoilla, jossa koemme toisemme yhdenveroisina. Koko Eurooppaa koskee se, kuinka geostrateginen vaikuttaminen filtteröidään pois normaalista kaupankäynnistä. Se vaatii sitä, että puolustuspolitiikka on kulmakivi, kun puhutaan idän suhteista.