Toimintaa piiloteltiin, koska valtiojohto ei halunnut horjuttaa presidentti Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikkaa Neuvostoliitossa, käy ilmi filosofian maisteri Heikki Rausmaan väitöskirjasta, joka tarkastetaan Helsingin yliopistossa 9.11.
Virolaisten Suomeen kohdistuneet vetoomukset lisääntyivät ja kansalaismielipiteen paine veljeskansan tukemiseksi kasvoi 1980-luvun jälkipuoliskolla jatkuvasti. Vuoden 1988 lopulla presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Harri Holkerin hallitus luopuivat passiivisesta linjasta ja käynnistivät yhteistyön Viron kanssa.
Linjanmuutoksen perimmäinen syy oli Rausmaan mukaan valtiojohdon halu tukea Viron taivalta kohti itsemääräämisoikeutta, demokratiaa ja taloudellista hyvinvointia. Vaikka tavoitteeksi asetettiin maksimaalinen yhteistyö, valtion rooli piti häivyttää.
Tuki verhottiin kulttuuriin
Marraskuusta 1989 alkaen Suomen Viron-politiikka aktivoitui ja laajeni tuntuvasti, mutta siitä ei kerrottu julkisuuteen. Ulkoministeriössä luotiin lähialueyhteistyön käsite, jonka päätarkoituksena oli antaa puitteet juuri Viron taloudelliselle tukemiselle.
Merkittävä osa avusta annettiin kulttuuriyhteistyön nimissä. Kevättalvella hallitus antoi Viron-asiat ilman muodollisia päätöksiä kulttuuriministerin Anna-Liisa Kasurisen vastuulle. Kasurisen rooli korostuikin siinä määrin, että julkisuudelta piilossa häntä alettiin leikillisesti kutsua Viron asioiden ministeriksi.
Opetusministeriön hallinnonalan lisäksi suurimittaista apua kanavoitiin etenkin sosiaali- ja terveysministeriön, maa- ja metsätalousministeriön sekä ympäristöministeriön alaisten viranomaisten kautta. Näiden sektorien ajateltiin olevan riittävän epäpoliittisia ollakseen herättämättä liikaa Neuvostoliiton huomiota.Avun poliittista taustaa peitti osaltaan se, että toiminta tapahtui pääosin ministeriöporrasta alemmilla hallintotasoilla.
Valtion varoja kanavoitiin runsaasti myös yhdistysten ja yritysten kautta. Esimerkiksi Tuglas-seura sai huomattavaa rahoitusta, josta leijonanosan seura välitti suoraan muun muassa Viron ulkoministeriön käyttöön.
Vaiteliaisuus harmitti
Rausmaa käsittelee laajasti myös eduskuntapuolueiden yhteistyötä Viron kanssa. Kokoomuksen osalta hän nostaa esiin muun muassa puoluesihteeri Pekka Kivelän aktiivisen roolin, päätoimittaja Jarmo Virmavirran laajan kontaktiverkoston ja kansanedustaja Kaarina Drombergin aloitteellisuuden eduskunnan Viro-ystävyysryhmän perustamisessa. Isamaa Liit -ryhmittymän toimintaedellytyksiin kokoomuksen tuki näyttää vaikuttaneen ratkaisevasti.
Virolaiset eivät tietenkään olleet ihastuneita Suomen ulkopoliittisen johdon noudattamaan julkisuuslinjaan. Avointa poliittista tukea lukuun ottamatta Viro kuitenkin sai Suomelta kaiken pyytämänsä. Keskeiset 90-luvun alussa vaikuttaneet virolaispoliitikot ovat Rausmaan mukaan yksimielisiä Suomen antaman avun olennaisesta merkityksestä lukuun ottamatta Edgar Savisaarta, joka on maalannut itsensä nurkkaan maansa sisäpolitiikassa.
Vaikka Viron pyrkimykset ajautuivat vuosien 1988–91 kuluessa suoralle törmäyskurssille Gorbatšovin kanssa, Suomi onnistui sekä edistämään veljeskansan asiaa että säilyttämään hyvät suhteet Neuvostoliiton johtajaan.
Väitöskirjansa nimeen Rausmaa on nostanut sitaatin Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon. Tämä presidentti Koiviston koukeroinen lausahdus realisoitui muutamassa vuodessa massiivisena apuna, jonka aiemmin pimennossa olleen volyymin ja lukemattomat kiinnostavat yksityiskohdat Rausmaan väitöskirja tuo nyt ulottuvillemme. Tutkimus tarkentaa merkittävästi kuvaa Suomen ja Viron poliittisista suhteista kriittisen ajanjakson aikana.
Heikki Rausmaa: Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon: Suomen ja Viron poliittiset suhteet keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991. Helsingin yliopisto 2013. Väitöskirjaa myyvät Tuglas-seura ja Heikki Rausmaa.
Teksti: Heikki Hakala