Suomalainen Nato-keskustelu muistuttaa usein intervallijuoksua. Usein keskustelu ottaa nopeita pyrähdyksiä, mutta samaan aikaan kyseessä on kuitenkin suoritus, jossa pidetään tasaista ja kohtalaista vauhtia pidemmällä ajalla.
Keskustelussa koettiin hiljattain pieni pyrähdysvaihe, kun Naton korkein päätöksentekoelin, Pohjois-Atlantin neuvosto yhdessä pääsihteeri Jens Stoltenbergin kanssa vieraili Helsingissä. Samaan aikaan Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi tutkimuksen suomalaisten mielipiteistä koskien Nato-jäsenyyttä, joissa oli tapahtunut lievää notkahdusta jäsenyyden puolesta.
Hetken ajaksi vierailu ja mielipidemittaukset nostivat Nato-keskustelua niin mediassa, poliitikkojen kesken kuin tutkijapiireissäkin, mutta intervalliharjoittelulle tyypilliseen tapaan keskustelu palasi myös nopeasti tasaisemmille uomille. Syy suomalaisen keskustelun intervalliluonteelle on pitkälti laadullinen. Vaikka Naton korkeimman johdon vierailu Suomessa oli ainutlaatuista, jäi Nato-keskustelu tälläkin kertaa lähtötelineisiin. Vierailu nostatti esille lähinnä sekä tyypillisen jakolinjan jäsenyyden kannattajien ja vastustajien välillä että lakoniset toteamukset siitä, miten Naton turvatakuut koskevat vain jäsenmaita.
Suomen Nato-keskustelun intervalliluonne kumpuaa rakenteista. Tietty johdonmukaisuus ja sitä kautta vaikeus löytää uusia perusteltuja argumentteja puoleen tai toiseen jäsenyyden suhteen hankaloittaa jäätyneen lammen sulamista. Hieman kärjistettynä: kannattajat ovat valmiita viemään Suomen Natoon hinnalla millä hyvänsä, perustelunaan turvatakuut ja jalot ajatukset tarpeesta ankkuroida Suomi kaikkiin läntisiin pöytiin – kun taas vastustajat katsovat Natoon kuulumattomuuden varmistavan Suomen pysymisen konfliktien ulkopuolella ja Venäjä-suhteemme pysymisen vakaana.
Vakiintuneet argumentit Nato-jäsenyyden tarpeesta tai tarpeettomuudesta ovat sikäli perusteltuja, että geopoliittisesti Suomen jäsenyyskeskustelussa on kyse Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisesta tasapainosta eikä tämä perusasetelma juurikaan muutu. Nato-keskustelun laahatessa samoilla urilla, tuoreemmille perusteille olisi kuitenkin kysyntää.
Nato-keskustelun kannalta tarkoituksenmukaista olisi sen kytkentä mukailemaan turvallisuusympäristön kehitystä ja Suomen nykyistä turvallisuuspolitiikan linjaa. Kyseessä ei ole Nato-myönteisen piiloagendan juurruttamisesta vaan tilannekuvan ja vaihtoehtojen selkeämmästä yhdistämisestä, jossa Suomen Nato-keskustelun kohentamiseksi voidaan hahmottaa kolme tulokulmaa.
Ensinnäkin jäsenyyskeskustelun olosuhdesidonnaisuuden painotusta tulisi tasapainottaa keskustelulla siitä, minkälaisia rajoja tai mahdollisuuksia Nato-jäsenyys voisi Suomen turvallisuuspolitiikalle luoda. Nato-keskustelu onkin linkittynyt ajatukseen jäsenyyden hakemisen mahdollisuudesta, jolloin abstraktia keskustelua hallitsee vahvasti se, milloin Suomelle olisi joko oikea tai väärä aika hakea jäsenyyttä tai mitkä olisivat jäsenyyden hakemisen kannalta optimaaliset olosuhteet. Vakiintunut toteamus siitä, miten Nato-jäsenyys olisi ollut toteutettavissa 2000-luvun alkupuolella pitää jälkiviisaasti katsottuna varmasti paikkansa. Tuolloinkin Venäjä olisi todennäköisesti vastustanut asiaa kiivaasti, mutta silloin se kyky vaikuttaa asiaa olisi ollut huomattavasti nykyistä rajallisempi. Nyt 2020-luvulla Venäjän kyky sotilaallisen voiman käyttöön tai hybridivaikuttamiseen on toista luokkaa ja olosuhteet kiristyneet.
Lienee kuitenkin selvää, että Venäjä hyvin todennäköisesti vastustaa kaikissa olosuhteissa Suomen Nato-jäsenyyttä. Tällöin jäsenyyshakemuksen kannalta suotuisten olosuhteiden pohtimisen lisäksi Suomessakin olisi mieluisampaa kuulla analyyttisiä esityksiä ja arvioita siitä, minkälaista jäsenpolitiikkaa Suomi voisi toteuttaa. Tässä suhteessa erityisen arvokasta olisivat pohdinnat siitä, miten Suomen turvallisuuspolitiikka toimisi suhteessa Venäjään, laajemmin euroatlanttiseen yhteisöön, Aasiaan ja laajemmin globaaliin turvallisuuteen. Nämä ovat kuitenkin sellaisia konkreettisia asioita, joita Nato-jäsenyys toisi mukanaan pohdittavaksi. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta ajattelusta toimii Karoliina Honkasen vuonna 2017 kirjoittama raportti Nato 70 vuotta – arvioita puolustusliiton roolista ja Suomen kumppanuudesta.
Toiseksi Nato-keskustelussa olisi huomioitava paremmin suomalaisten näkemyksissä tapahtuvat muutokset. Muun muassa Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta (MTS) on tehnyt kattavaa tutkimusta suomalaisten Nato-kannoista. Yleiskuva suomalaisten Nato-kannatuksesta on selkeä: pieni osa kannattaa ja isompi vastustaa. Merkittävin kehitystrendi on kuitenkin kannastaan epävarmojen kasvu varsinkin vuoden 2014 jälkeen – johon ajoittuu myös Ukrainan sodan alku sekä Euroopan turvallisuusympäristön jännitteiden lisääntyminen.
Eli vaikka suomalaisten Nato-myönteisyys ei olekaan kasvanut merkittävästi, epävarmojen määrän nousun myötä jäsenyyden vastustus on toisaalta samanaikaisesti laskussa. Tämä tarkoittaa, että Suomessa on entistä enemmän liikkuvuutta Nato-kantojen suhteen. Vuodenvaihteessa julkaistaan uusin MTS-mielipidetutkimus, joka osaltaan näyttää, onko tämä trendi edelleen jatkuva vai osoittaako se hiipumisen merkkejä. Joka tapauksessa, kasvava epävarmojen joukko on se keskeisin ihmisryhmä, joiden suuntaan sekä Naton kannattajien ja vastustajien olisi viestinsä yhä useammin räätälöitävä.
Silläkin on aivan erityistä kansallista arvoa, että Suomessa on poliitikkoja ja puolueita, jotka puhuvat jäsenyyden puolesta. Ollakseen todellinen vaihtoehto Suomelle, Nato-jäsenyydellä on myös oltava kannattajansa. Mikäli näin ei olisi, edes mahdollisuus hakeutua sotilasliiton jäseneksi olisi nykyistä ohuempi, jos yhdelläkään poliittisella taholla ei olisi valmiuksia mobilisoida suomalaisia tukemaan jäsenyyttä. Tässä suhteessa esimerkiksi kokoomuksen avoimesti Nato-jäsenyyttä kannattava linja edesauttaa varsinkin niitä puolueita, joissa puhutaan niin sanotun Nato-option puolesta, mutta joilla ei kuitenkaan ole halukkuutta tehdä linjausta jäsenyyden puolesta.
Kolmas ja kenties tärkein näkökulma Nato-keskustelun kohentamiseksi kytkeytyy turvallisuusympäristön muutoksiin ja sitä kautta Suomen nykyiseen poliittiseen linjaan. Suomi vaikuttaa tälläkin hetkellä Pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen vakauteen kansallisen puolustuksen ylläpitämisen ohella ennen kaikkea harjoittamalla tiivistä puolustusyhteistyötä niin Naton kuin kahdenvälisesti sen jäsenmaiden kanssa. Samalla Suomen toiminnassa on jo nyt puolustuksellisesti liittoutuneen maan piirteitä ja sen ratkaisut myös vahvistavat alueen turvallisuutta Naton kannalta, jolle on vähintäänkin tärkeää tukea sitä, että Suomen alueet pysyisivät kaikissa olosuhteissa Suomen hallussa.
Omilla ratkaisuillaan Suomi pyrkii Nato-jäsenyydestään huolimatta rakentamaan pohjaa sille, että yhteistoiminta olisi mahdollista erilaisissa kriisitilanteissa niin rauhan kuin sodan aikana. Tällöin suomalaisessa Nato-keskustelussa olisi pohdittava yhä enemmän sitä, mikä funktio Natolla on Suomen nykyisessä tavassa asemoida itseään turvallisuuspoliittisesti. Yhtäällä olisi helppo todeta, että Nato-jäsenyys ei olisi teknisesti suuri muutos suhteessa Suomen nykyiseen turvallisuuspolitiikkaan ja ankkuroisi sen selvästi länteen. Toisaalla konfliktien logiikan ollessa vaikeasti ennakoitava on perusteltua pohtia, toisiko Nato-jäsenyys uutta lisäarvoa siihen todellisuuteen, jossa Suomi voi jo nyt toteuttaa intressiperusteista puolustusyhteistyötä sen kumppaneiden kanssa. Olisiko jäsenyysprosessi itsessään vain tarpeettoman epävarma ja arvovaltakiistoja nostattava asia, joka pakottaisi Venäjän reagoimaan Suomen ja Euroopan turvallisuuden kannalta kielteisesti?
Lopulta sekä Naton kannattajille että vastustajille voisi jakaa yhden vinkin: joko Natoon liittyminen tai liittymättä jättäminen ei ole Suomen turvallisuuspolitiikan päätepiste. Riippumatta Suomen ratkaisusta, sen olisi edelleen otettava kantaa ja pyrittävä vaikuttamaan Euroopan turvallisuuden kehittymiseen itsensä kannalta positiiviseksi.
Sekin keskeinen huomio olisi lopuksi pidettävä mielessä, miten Nato-jäsenyydessä on periaatteellisesti kyse sitä, kuinka Suomen tulisi kansallinen puolustuksensa järjestää – joko omiin kykyihinsä nojaten vai yhteistyövaraisesti. Tällöin kysymys kytkeytyy väistämättä myös käsitykseen Suomen asemasta joko liittoutuneena tai liittoumattomana maana. Todellisuus kuitenkin on, ettei Suomen turvallisuuspoliittinen asema ole nyt tai koskaan ollut mustavalkoinen.
Harmaan sävyjä tulkittaessa onkin mahdollista tehdä tulkinta siitä, että Suomessakin on Nato-jäsenyydestä huolimatta jo kauan sitten tultu ohi yhteistyövaraisuuteen perustuvan turvallisuuden vastustamisesta. Tällöin myöskään Suomen nykyinen turvallisuuspoliittinen linja ei oikeastaan lopulta edes vastusta niitä asioita, joita Nato edustaa tai johon se pyrkii.
Vaikka suuria muutoksia lähiaikoina Suomen Nato-linjassa tuskin kannattaa jäädä odottelemaan, kenties presidentinvaalit vuonna 2024 tarjoavat mahdollisuuden erilaisten näkökulmien esille tuomiseksi.
