Euroopan yhteistyölle ja yhteisille periaatteille nojautunut turvallisuusjärjestys on haurastunut vuoden 2014 Ukrainan tapahtumien seurauksena. Venäjä muutti valtiorajoja voimakeinoilla. Käänne on yllättänyt monet EU-maat, kuten Saksan, joka luopui 2010 yleisestä asevelvollisuudesta, mutta etenkin sotilaallisesti liittoutumattoman Ruotsin, missä poistettiin myös yleinen asevelvollisuus kesällä 2010. Dagens Nyheterin päätoimittaja Peter Wolodarski toteaa kolumnissaan 19.12.2015, että Ruotsi on maa jolla ei ole puolustusta. Arvio on julma, mutta antaa aihetta jälkipuintiin myös Suomessa, koska Pohjolan vakaus on nojautunut osaltaan Ruotsin puolustuskykyyn.
Wolodarski katsoo, että Ruotsin hallitus unohti päätöksessään 2010 laajemmat turvallisuuspoliittiset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Ensinnäkin Ruotsin yksipuolinen puolustuksen heikentämisratkaisu vaikutti Itämeren vakauteen, vaikka hän ei asiaa suoraan totea, etenkin Suomen asemaan. Toisekseen Ruotsin sisäpoliittinen vakaus heikkenee, kun yleisen asevelvollisuuden yhteiskunnallinen ulottuvuus menetetään. Monikulttuurisessa Ruotsissa nimenomaan asevelvollisuusaika opetti nuoret eri yhteiskuntapiireistä sopeutumaan ja tulemaan toimeen keskenään. ”Armeija oli yhteiskunnallinen sillanrakentaja”. Wolodarski arvostelee oman lehtensä vuonna 2010 esittämiä kantoja, joissa annettiin tuki yleisen asevelvollisuuden alasajolle.
Suomessa ei lähdetty seuraamaan Ruotsin mallia. Toisaalta poliittinen kenttä ja asiantuntijat alkoivat Suomessa jakautua rauhanoptimisteihin ja sanottakoon nyt vaikkapa arkirealisteihin. Johtaviksi rauhanoptimisteiksi erottuivat toisaalta vihreät ja vasemmistoliittokin jotka halusivat seurata Ruotsin mallia. SDP ehdotti puolestaan erityisen yhdyskuntapalvelun kehittämistä perinteisen asevelvollisuuden rinnalle. Ehdotus nojautui arvioon uhkakuvien muutoksista. Presidentti Tarja Halonen mukaili ehdotusta tammikuussa 2010 arvioimalla, että kansainväliset ja kansalliset uhkakuvat ovat sellaisia, että ”voisi olla hyödyllistä yhdistää esimerkiksi alkuvaiheessa koulutusjaksoja, joiden jälkeen sotilas- ja siviilipalvelujaksot eriytyisivät”.
Muut puolueet pitivät kiinni puolustuskyvyn säilyttämisestä, vaikka jakautuneina, kun kysymys oli liittoutumisesta tai kansallisen puolustuskyvyn tehostamisesta. Perussuomalaiset ja keskusta korostivat hieman eri perustein kansallisen puolustuksen säilyttämistä ja vahvistamista, kun taas kokoomus ja RKP ilmaisivat valmiuden harkita liittoutumista puolustuskyvyn turvaamiseksi. Tavoite oli porvarillisella politiikan kenttäpuoliskolla lähes sama, mutta keinoissa syntyi eroja, jotka ovat säilyneet vuoden 2014 jälkeenkin.
Vuonna 2016 Suomessa ja Ruotsissa joudutaan puimaan Itämeren vakauden ja turvallisuuden kysymyksiä, myös siinä valossa, että arviot alueen turvallisuuden isosta kuvasta perustuivat liian pitkään virheelliselle optimismille. Ruotsissa luovuttiin asevelvollisuudesta ja Suomessa torjuttiin Nato-jäsenyys. Suomen kannalta ei ole yksinkertaista menettää Ruotsin laajemmin Itämeren alueella vakautta lisännyt puolustuskyky. Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön kehittäminen on varmasti välttämätöntä, mutta sen paremmin Ruotsin kuin Suomenkaan kannalta yhteistyössä ei ole kyse kokonaisvaltaisesta turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta, vaan vain osaratkaisusta syntyneeseen turvallisuusongelmaan.
Olisi myös virhe jäädä historian vangiksi ja uskotella, että maantieteelle emme voi mitään, ”joten on vain selviydyttävä parhaamme mukaan”. Suomella ja Venäjällä on perussopimus, on sitten kyse tyhjästä paperista tai ei, jossa on valitettavasti artiklat 4 ja 5, joita tohtori Markku Salomaa vertaa teoksessa Kylmän sodan toinen erä edesmenneen YYA-sopimuksen 1 ja 2 artikloihin. Toisin sanoen, jos ollaan tilanteessa, että Venäjä tulkitsisi Suomen Nato-jäsenyyden hyökkäykselliseksi toimeksi Venäjää vastaan, mihin eräät korkean tason lausunnot viittaavat, Suomen asemaa voitaisiin verrata siihen, mikä se oli kylmässä sodassa. Jos tässä tilanteessa Ruotsi siirtyisi Naton turvatakuiden piiriin, ajautuisi Suomi varmuudella vakavaan turvallisuuskriisiin.
Tämän kriisin välttäminen on yhtä välttämätöntä kuin talouskasvun käynnistäminen. Ainakin se voidaan jo nyt sanoa, että oli virhe siirtää Naton merkitystä ja mahdollista Suomen jäsenyyttä koskeva keskustelu 2000-luvun alussa hamaan tulevaisuuteen. Historian tuntemuksen laiminlyönnistä joudutaan joskus maksamaan kallis hinta. Toivottavasti ei tällä kertaa.
Kirjoittaja Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.