Urheilutoimittajat Tapani Salo ja Tero Rein ovat kirjoittaneet teoksen suomalaisen keihäänheiton vaiheista. Kirja keskittyy suomalaismenestyksen vaiheisiin ja keihässankareihin naisia unohtamatta.
Teoksessa etsitään myös vastausta kysymykseen, miksi suomalaiset ovat menestyneet niin hyvin tässä perinteikkäässä lajissa. Vastausta on etsitty ulkomaisinkin voimin.
Brittitoimittaja Chris Turnerin mukaan suomalaisista kehittyi keihäsmestareita olosuhteiden ansiosta. Pitkät ja kylmät talvet ja lyhyet kesät muovasivat suomalaisesta kansanluonteesta erityisen, he ovat hiljaisia mutta vahvoja. Keihäänheitto ja tunne yhdistyvät suomalaisessa luonteenlaadussa ainutlaatuisella tavalla.
Takavuosien ilmiömäistä menestystä selitti myös lajin harrastajien vähäinen määrä. Kilpailijoita ei tullut maailman joka kolkalta niin kuin nykyisin. Tänä päivänä yli 80 metrin heittäjiä löytyy yli 70 maasta.
Olympiavoittaja Pauli Nevala kiteytti menestyksen salaisuudet, huippuheittäjän täytyy olla itsekeskeinen, tyhmänrohkea, kunnianhimoinen ja rajattoman ahne menestyksen perään. Keskinäisellä kilpailulla on myös selkeä merkitys.
Esimerkkinä teoksessa mainitaan Tero Pitkämäki, Tero Järvenpää, Antti Ruuskanen ja Teemu Wirkkala. He ovat kaikki syntyneet 1980-luvun alkupuolella ja nousivat vuosituhannen vaihteessa lajin huipulle ja kamppailivat siellä vuosikausia.
Etenkin maajoukkueleireillä kehitys meni eteenpäin osittain siksi, ettei kukaan halunnut hävitä. Yhden hyvät heitot laittoivat muut harjoittelemaan entistä kovemmin.
Naissankarit
Suomalaisen keihäänheiton historia on miesvaltainen ja osa urheilujohtajista halusi myös sen sellaisena pitää. Legendaarinen urheiluvaikuttaja Lauri ”Tahko” Pihkala kuului 1910- ja 1920-luvuilla naiskilpaurheilun vastustajiin. Hän katsoi naisten yleisurheilun siveettömäksi ja epäterveelliseksi toiminnaksi.
Erityisesti keihäänheitto sopi Pihkalan mielestä huonosti naisille. Naista ei Pihkalan mukaan ollut luotu mihinkään äkkiriuhtaisuun, mikä tietenkin kuuluu keihäänheittoon. Urheilulegendalla oli myös selkeä näkemys naisten lajien merkityksestä yleisurheilukilpailuissa, niiden aikana ehti hyvin käydä tarpeillaan.
Vastustuksesta huolimatta naisurheilua kuitenkin harrastettiin. Martta Uotila on jäänyt melko tuntemattomaksi urheilijaksi, vaikka hän oli suomalaisen naiskeihäänheiton pioneereja.
Vahva, maataloustöissä karaistunut 21-vuotias Martta kiskaisi naisten keihäänheiton maailmanennätyksen 16. elokuuta 1916 Urjalan Vilpolan kentällä. Keihäs lensi 30,45 metriä. Ennätysheitto noteerattiin sanomalehdissä, mutta mitään suuria otsikoita se ei nostanut.
Pahaksi onneksi Kansainvälinen yleisurheiluliitto alkoi kirjata naisten maailmanennätystuloksia vasta vuonna 1922, joten Uotilan heitto kuuluu kategoriaan epäviralliset maailmanennätykset. Ensimmäinen virallinen naisten keihäänheiton maailmanennätystulos oli 25,01 metriä.
Naisten asema Suomen yleisurheilussa alkoi vahvistua vasta sotavuosien jälkeen. Katri Parviainen voitti keihäänheiton hopeamitalin Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Samalla hän oli ensimmäinen olympiamitalin voittanut suomalainen naisyleisurheilija. Myöhemmin olympiamenestystä saavuttivat Tiina Lillak ja Heli Rantanen.
Aallonpohjasta uuteen nousuun
Vuosikymmenten ajan miesten keihäänheittoa opittiin pitämään varmana mitalilajina. Los Angelesin olympiakisoista 1932 saavutettiin kolmoisvoitto ja Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 Tapio Rautavaara heitti kultaa. Tämän jälkeen suomalaissaalis heikkeni tuntuvasti ja vuosien 1952–1960 olympialaisista ainoa keihäsmitali oli Toivo Hyytiäisen pronssi vuodelta 1952.
Tavallaan uusi aika alkoi 1960-luvun puolivälin tienoilla. Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen palauttivat suomalaisen keihäänheiton maailman huipputasolle. Nevala voitti olympiakultaa Tokiossa vuonna 1964 ja Kinnunen saavutti hopeamitalin Méxicon olympialaisissa vuonna 1968. He siirsivät 1960-luvulla tähtäimet 80 metristä 90 metriin ja sen yli.
Salo ja Rein toteavat, että suomalaisen keihäänheiton tärkeimpiä hetkiä koettiin Tampereen Ratinan stadiolla 18. kesäkuuta 1969 kello 19.15.
Tuolloin Jorma Kinnunen heitti uuden maailmanennätyksen 92,70. Heitollaan Kinnunen varmisti keihäänheiton merkittävän aseman 1960-luvun suomalaisessa yleisurheilussa. Lisäksi olympiahopea ja maailmanennätys kohottivat Kinnusen lajin suomalaiseksi isähahmoksi. Hän todellakin omistautui keihäänheitolle koko elämänsä ajan. Kinnunen kuoli vuonna 2019 ja hänet laskettiin hautaan olympiajoukkueen verryttelypukuun puettuna.
Olympialaisten osalta kultakantaan palattiin vuonna 1984 Los Angelesissa Arto Härkösen ja neljä vuotta myöhemmin Soulissa Tapio Korjuksen saavutusten ansiosta. Tämän jälkeen miesten keihäässä ei ole olympiakultaa tullut, himmeämpiä mitaleita kuitenkin useita samoin kuin maailmanmestaruuksia.
Tapani Salo & Tero Rein: Sinivalkoinen keihäskaari. 319 sivua. Docendo Oy.
JARKKO KEMPPI
