Koolla on väliä. Vajaan neljän miljoonan Suomi vastassaan hyökkääjä, Neuvostoliitto, 180 miljoonan jättiläinen. David Campbell vertailee sodan osapuolten ominaisuuksia niin laadun kuin määrällisten mittapuiden perusteella.
Oikeastaan sekä Suomea että Neuvostoliittoa yhdisti jonkinlainen ennalta valmistautumattomuus. Toki olihan Suomi rakentanut puolustuslinjoja ja pyrkinyt sisäpoliittisista vastuksista huolimatta lisäämään satsauksiaan puolustukseen. Niin sodan alkuhetket – loppuviikoista puhumattakaan – olivat silti Suomelle kauhistuttavat.
Josif Stalinin hyökkäyspäätös perustui hänen valtakuntansa ja toisen valtakunnan, Adolf Hitlerin Saksan, keskinäiseen sopimukseen. Suomi kuuluisi Euroopan jaossa Neuvostoliiton laariin. Tätä ns. Ribbentrop-Molotov –sopimusta on nyky-Venäjällä yhä vaikeata myöntää, saati synniksi mainita. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi rauhansopimus, jonka Stalin päätti rikkoa. Suomi putoaisi hänen käskyvaltaansa kuin ns. kypsä hedelmä.
David Campbellin kirja tarkastelee talvisotaa monien virheiden ja niiden seurausten lopputulemana. Suomea vaivaa sisäpoliittinen epäsopu ja hyväuskoisuus, Stalin puolestaan luulee, että puna-armeija marssiin Suomeen voittajana alle kahdessa viikossa. Ja vaikka kirjoittaja kuinka värittelee suomalaiset sankareiksi, me häviämme perin pohjin. Hinta oli hirveä. Myöntyminen syksyllä 1939 Stalinin vaatimuksiin olisi johtanut kuitenkin sotaan.
Campbell ansaitsee kiitokset kartoista ja runsaasta kuvituksesta – tekstin kustannuksella. Talvisota on jaettu kolmeen pääosastoon: Taipaleen lohko, Raatteen tie ja Miljoona- ja Poppius-linnakkeiden taistelukuvauksiin. Ne on väritelty aikalaiskuvauksin jo tunnetuista lähteistä. Suomalaisversiota lukiessa jää maku siitä, että kirja on tarkoitettu eräänlaiseksi muualta tulevien sotamatkaoppaiden tukiteokseksi.
Stalinin vainoharhaisuus – vastassa pieni sankarikansa
Moneen kertaan talvisodan eri vaiheissa käy ilmi Stalinin tyranniasemaan liittyvät samanlaiset riskit kuin tulevan vihollisensa Hitlerin. Yhden ihmisen pääkoppaan ei sisälly niin paljon viisautta, etteikö olisi syytä kuunnella itsekriittisesti muita puuhassa mukanaolijoita, ehkä älykkäämpiään.
Suorastaan jankuttamalla uudelleen ja uudelleen Campbell kertaa Stalinin puna-armeijassa 1930-luvun lopulla suorittamien kohtalokkaiden puhdistusten seurauksia. Juuri kokeneet ja ”väärän sukutaustan” omanneet korkeat upseerit teloitettiin tai suljettiin vankileireille. Tilalle marssitettiin kyvyttömiä politrukkeja. Teos onkin rankka ja venäläisen lukijan kannalta hävettävä luettelo hyökkääjän tuhansien sotilaiden kuolemaan johtaneista munauksista.
Kirja kuvailee suomalaisten oveluutta ja sankaruutta siinä määrin, että jopa sääliksi alkaa käydä oikeudetonta hyökkääjää. Kadehtia ei voi pitkin Raatteen tietä hyökänneen 44. jalkaväkidivisioonan komentaja A.I. Vinogradovia. Joukko oli kotoisin Kiovasta mutta pääosa miehistöä Ukrainan aromailta, varustukset sen mukaiset. Kuvaukset hyökkääjän rensseleistä ja niihin liittyvistä oppaista ovat suorastaan murheellista luettavaa:
”Venäläisen hiihtäjän tunnistaa aina, jos joku kävelee tiellä suksipari selässä, hän on venäläinen hiihtäjä.”
Hääppöinen ei ollut suomalaistenkaan varustus. Meikäläiset osasivat toki hiihtää, mutta kolmasosa miehistämme oli talvisodan alkaessa kotoa mukaan ottamiensa tamineiden varassa.
Kun suomalaiset olivat motittaneet hyökkääjän, joutui Vinogradov monien turhien avunpyyntöjen jälkeen perääntymään ja pakenemaan kohti itärajaa. Stalin ei tästä pitänyt, vaan tuomitsi epäonnistuneen manööverin johdon teloitettavaksi. Virallinen syy oli divisioonan kaikkien kenttäkeittiöiden menettäminen!
Keille kunnia kuuluu
Vähänkin talvisodasta lukenut suomalainen on tietysti tyytyväinen sankaruuskuvauksiin, mutta kyllä kaukaa kirjoittaen kunnia jakaantuu ylen summittaisesti. Tekijä ei jaksa perehdyttää lukijoitaan vaikkapa suomalaisten johtohahmojen keskinäisiin riitoihin, ei kylliksi etukäteen tarjolla olleiden varoittavien viestien väheksymisiin. Paljoa ei olisi tarvittu, etteivät kohti Oulua hyökkäämässä olleet puna-armeijan kiilat olisi sittenkin edenneet pidemmälle kohti länttä.
Kahden suomalaiskomentajan – Hjalmar Siilasvuon ja Paavo Susitaipaleen – täydellisestä välirikosta ei kerrota. Se olisi luonut lisää alkuasetelmaan dramatiikkaa. Myös muuan kapteeni Marttinen (Alpo) mainitaan ohimennen ilman etunimeä. Juuri hän saattoi olla se, joka pani käytäntöön ne ratkaisevat toimet, joilla hyökkääjä pysäytettiin.
Siilasvuon sankarillisuutta olisi ehkä ollut reilua hänen erinomaista itsekeskeisyyttään himmentää. Marttisen onnistumiset hän huolella kirjasi omiin nimiinsä, vaikka ajoittain oli ratkaisevissa tilanteissa työkyvytön. Munauksiin taasen syypäitä olivat muut. Kunnia kuuluu tietysti suomalaisille, niin sotilaille kuin siviileillekin. Talvisota yhdisti, vaikka siihen valmistautumista osa päättäjistä oli vähätellyt.
Kenties onnen ja riskien hallinnan merkitystä tulisi korostaa. Kuinka Suomi kohteli hävinneen sodan jälkeen sotilaitaan: silti sankareina.
Entä hyökkääjä, sodan voittaja omiaan: vangeiksemme joutui yli 5000 puna-armeijan sotilasta. Kun heidät vapautettiin; noin 350 heistä teloitettiin heti, ja 4354 joutui 5-8 vuodeksi pakkotyöhön.
Paitsi että hävisimme talvisodan, siitä koitui kauas kantoisempikin seuraus. Niin Saksa kuin Japanikin luulivat, että Stalinin Neuvostoliitto olisi voitettavissa. Niin ei käynyt. Eli: olisiko talvisodasta tehty virhepäätelmä ollut sittenkin yleiseksi hyödyksi?
David Campbell: Talvisodan sankarit. Vertailussa suomalainen sotilas ja puna-armeijan sotilas. Minerva 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.