Verkkouutiset

Suomalainen fasismi: uhoa ja voimailua laihoin tuloksin

Suomalaisten enemmistön parlamentarismin kunnioitus ja itsehillintä pelastivat Suomen fasisteilta.

Kolme tutkijaa on tonkinut vapaussotaa seuranneiden vuosikymmenten suomalaista fasistista liikehdintää. Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius heittävät eteemme todellisen lokasangollisen 1920- ja 1930-lukujen fasismin palvojien julistusta teoksessaan Suomalainen fasismi.

Kirjan lopussa – kun fasismi hiljenee omaan henkiseen vararikkoonsa – tekijät vaikuttavat kuin pettyneiltä. He eivät tunnu vilpittömästi iloitsevan siitä, että Benito Mussolinin ja Adolf Hitlerin ihailu Suomessa ei osoittautunutkaan laajoja kansalaispiirejä innostavaksi. Kaveruus natsi-Saksan kanssa oli pienemmän pahan valinta. Kirjan sensaatioarvo lopahtaa.

Varoituksen sanaan on kuitenkin uskominen: tänään fasistiset sanavalinnat ja teot ovat yhä elossa, vaikka sanan käytöstä on tullut myös tori- ja somepolitiikan leimakirves.

Se, mikä kansamme muistiin noilta yli 70 vuoden takaisista hetkistä mieleen jäi, oli kolmannen valtakunnan häviö ja jäljelle jäänyt krooninen epäily ystävämme Neuvostoliiton aikeiden vilpittömyydestä.

Menneisyyden kaivelu on aihepiirin kammottavuudesta huolimatta kiitollista, jopa herkullistakin. Suomalainen fasismi esittelee satoja tekstilainauksia fasistiemme puheista ja kirjoituksista. Suomalaisen uhon suu oli suuri, ja jälkikäteen nyt turvallisissa oloissa luettuna hirtehistäkin luettavaa. Mitä kaikkea kiihotuspuhujien päähän pälkähtikään julistaa!

Tekijät kehuvat itseään korostaen, ettei suomalaista äärioikeistolaisuutta ja sen kaikkia sairaita ilmentymiä ole aiemmin tuotu julki. Nimeltä mainiten he syyttelevät aiempaa tutkimustyötä valkopesuksi – näin ylentäen itseään. Tämä lienee tutkijoiden keskuudessa olevan luonnollista, haluaahan jokainen oman työnsä lukeutuvan uraauurtavan tieteen saavutusten joukkoon. Lisäksi hälinästä on aina julkisuuden kautta hyötyä.

Teosta vaivaa kuitenkin moralistinen jälkiviisaus, mikä tyystin puuttuu vaikkapa Tarmo Kunnaksen analyyttisesta ja laaja-alaisesta teoksesta Fasismin lumous (Atena 2015).

Kohtalo joskus kuin hiuskarvan varassa

Olen mielestäni lukenut varsin paljon niistä älyttömyyksistä, joita Suur-Suomen ja punavihan lietsojat suolsivat. Vaikka punaiset oli täysin voitettu, viha hävinneitä kohtaan jatkui vielä pitkin 1920- ja 1930-lukuja. Sitä rohkaisivat tietysti Mussolinin ja Hitlerin nousu, samalla kun itärajamme takana muhi maailmanhistorian suurin rikos ihmisyyttä vastaan.

Äänekäs suomalainen fasismi kumpusi itsenäisyytemme alkuvaiheista lähtien. Vasemmistolla oli enemmistö parlamentissamme, se oli saanut monet tärkeät tavoitteensa lävitse. Maa jakautui kahtia jokaista kuntaa, kaupunkia ja kylää myöten. Viha sai jopa perhekohtaiset jännitteet. Se iskostui yksilöiden väliseksi draamaksi: maa repesi kahtia.

Valkoisten raivon käsittäisimme paremmin, jos tämä kirja olisi pohjustettu punaisten kylvämän vihan kuvauksilla. Punakapina oli aivopesun seurausta. Jopa maltilliset vasemmistolaiset menivät halpaan ja uskoivat, mitä heille kiihottaen uskoteltiin. Hinta oli hirveä. Osa ovelimmista yllyttäjistä pakeni liukkaasti V.I. Leninin huomaan jättäen kuuliaiset uskovaisensa oman onnensa (huonon sellaisen) nojaan.

Kolmikko Silvennoinen, Tikka ja Roselius kuvaavat hävettävää historiaamme paikoin maalailevin, hienoin sanakääntein. Kapinajohtaja Vihtori Kosolan käskyttämien Lapuan liikkeen miesten lähtö kesällä 1930 junilla ja autoilla kohti Helsingin kapinakokousta, heidän hyvin organisoitu saapuminen aamuiseen pääkaupunkiin, siirtyminen aamukahvin jälkeen kohti Senaatintoria – hetket saavat kaunokirjallisen kuvauksen.

Mutta kuinka lähellä tuo onneksi kurinalainen joukko olikaan mahdollista uutta sisällissotaa! Vaikka pääkaupunkiin saapumisen tarkoituksena oli sanottu olevan kommunistien vastustaminen, se oli kuitenkin samalla osoitus parlamentarismimme halveksunnasta. Joukoilla oli aseistusta mukanaan.

Ällistyttävää kohteliaista itsehillintää osoittaen paikalle saapui valtakuntamme johto. Maan hallitus pääministeri P.E. Svinhufvudin johdolla, valkoisen armeijan kenraali Gustaf Mannerheim ja tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander tervehtivät häirikköjohtaja Vihtori Kosolaa ja tämän vastalausejoukkoa.

Presidentti Relander piti Lapuan liikkeen kannalta katsottuna häkellyttävän maltillisen – suorastaan myötämielisen – puheen. Se vähensi ilmiselvästi tunnelman uhka-asetelmia ja sai torille kokoontuneilta raikuvat eläköön -huudot.

Kommunismin todellinen vaara ei ehkä ollut niin suuri, kuin mitä pauhupuheissa oli julistettu. Uhkailu toimi kuitenkin niin, että vaaleilla valitun eduskunnan luottamusta nauttiva maan hallitus erosi. Protestimarssin jälkeen maassa vallitsi vakava epäjärjestys, joka kuitenkin laantui ja latistui.

Mutta jälkiviisaan totuuden siemen on kirjoittajien havainnossa: ”Vaikka tämä oli kansanvallan nöyryyttämistä, nöyryys voi olla joskus valtiollista viisautta.”

Musta ja punainen fasismi – kuin identtiset kaksoset

Kirjan tekijät määrittelevät fasismi-termiä liittäen sen itse sanan pääasiallisiin viljelijöihin, Mussoliniin ja Hitleriin. Jälkimmäiselle sana kuvasi menettelytapaa, kun ”tuote” Saksassa oli nimeltään kansallissosialismi. Saksassa oltiin siis sanakuvissa lähellä Neuvostoliiton sosialismia, jonka rinnalla tavoitteena loisti kommunistinen yhteiskunta – työväestön diktatuuri.

Ällistyttävän ohuesti tekijät haluavat nähdä fasismin ja neuvostoliittolaisen punaisen fasismin ilmiselvän sukulaisuuden. Saksan fasismi oli ei-marxilaista sosialismia. Punafasismi oli terminä käytössä jo 1930-luvun diktaattori Josif Stalinin järjestelmää kuvattaessa.

Mustan ja punaisen fasismin yhtäläisyys on puistattavan suurta. Suomalaisten enemmistö ei ole nähnyt kumpaakaan näistä fasismeista ihailun arvoisena. Tästä suomalaisesta innottomuudesta valittivat niin natsi-Saksan johto aikoinaan, kuin neuvostoliittolaiset sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Molemmat suurten johtajiensa alistamat valtakunnat hyväksyivät kritiikittä sanat diktatuuri, yhden puolueen ja eliitin valta, kansallismielisyys, vihan itsenäisiä kansa-, uskonto- ja kieliryhmiä kohtaan sekä militarismi että maailman valloitus.

Molemmat joukkomurhasivat vailla minkäänlaista omaa tuntoa. Ilmankos tässäkin kirjassa olisi voitu helpottavasti ja omia syntejämme lieventäen todeta, että kyse oli kahden saman toimialan keskinäisestä kilpailuasetelmasta.

Näitä kahta fasistista järjestelmää rinnastettaessa sopii muistaa Lahden kirjailijatapaaminen vuonna 1975, kun unkarilainen kirjailija Dénes Kiss keskusteltaessa fasismista tokaisi, #kummasta fasismista oli kyse: punaisesta vai mustasta#. Tästä kommunistikirjailija Matti Rossi otti herneen nenäänsä ja kirjoitti yleisesti tuomitun kantelukirjeen Unkarin kirjailijaliitolle. Muistellessamme mustaa, älkäämme unohtako punaista.

Oula Silvennoinen, Marko Tikka, Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airueet. WSOY 2016.

Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII.

Uusimmat
MAINOS