Henkilökohtaista apua saavien vammaisten määrä on lisääntynyt viime vuosina Suomessa huomattavasti. Kuudessa vuodessa määrä on kasvanut 7000:sta 15 000:een. Muutoksen taustalla on vuonna 2009 tehty vammaispalvelulain muutos, joka oikeuttaa vammaiset saamaan henkilökohtaista apua. Tämä on kasvattanut kuntien menoja.
Vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n toiminnanjohtajan Kalle Könkkölän mukaan kunta ei tästä syystä yleensä ilahdu vammaisten muutosta.
– Pitäisi kuitenkin muistaa, että apua tarvitseva vammainen lisää kustannusten lisäksi myös työllisyyttä, hän huomauttaa.
Kuntaliitossa ongelmana nähdään vammaismääritelmän väljyys, mikä on kasvattanut avustaja- ja kuljetuspalvelujen kysyntää.
– Näkemyksemme on, että erityispalvelut eivät voi koskea isoa joukkoa väestöstä, kommentoi Kuntaliiton vammaispalveluiden erityisasiantuntija Pirjo Poikonen.
Eduskunta hyväksyi tiistaina YK:n vammaisoikeussopimuksen, jonka lähtökohtana on yhdenvertaisuus ja oikeus vaikuttaa itseä koskeviin päätöksiin. Sopimuksen loppuunsaattaminen edellyttää kuitenkin vielä muutosta lakiin, joka koskee sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaan itsemääräämisoikeutta.
Myös Suomen perustuslain mukaan ihmisellä on oikeus valita asuinpaikkansa, eikä vammaisuus tai sairaus ole laillinen peruste asettaa ketään erilaiseen asemaan.
Sosiaali- ja terveysministeriön virkamies Jaana Huhta toteaa, että käytännössä arki on joskus toista.
– Kunnilla on erilainen palveluvalikoima, eikä se kohtaa aina sen kanssa, mitä asiakas kokee tarvitsevansa, Huhta toteaa.
Kuntien budjeteissa ei ole korvamerkittyä rahaa vammaispalveluihin. Kuljetuspalvelut ja henkilökohtaista apua on vaikeavammaisille järjestettävä määrärahoista riippumatta, mutta esimerkiksi auton tai harrastusvälineen hankintaan tarkoitettua tukea kunnat järjestävät määrärahojensa puitteissa. Jaana Huhdan mukaan kunnat tinkivät juuri niistä.
Kynnys ry:n tietojen mukaan kotikuntariidat ovat kuitenkin vähentyneet talousvaikeuksista huolimatta. Tämä on vuonna 2011 tehdyn kotikuntalain ja sosiaalihuoltolain muutoksen ansiota, sillä se antoi vammaisille oikeuden hakea palveluita myös kotikuntansa ulkopuolelta.
Niin ikään on vähentynyt myös nuorten vammaisten sijoittaminen vanhusten palvelutaloihin. Kalle Könkkölä arvioi, että palvelutalossa tai sairaalaolosuhteissa asuvia alle 65-vuotiaita vammaisia on vain noin 500.
– Se on aika pieni määrä ja toivon mukaan vähenee edelleen. Yksittäisiä ihmisiä olemme auttaneet niistä pois, mutta valituksia tehdään vähän, sillä ihmiset laitostuvat nopeasti. Vammaiset eivät ole tarpeeksi tietoisia oikeuksistaan, hän toteaa.
Vammaisten yhdenvertaisuuteen on kuitenkin vielä matkaa ja esimerkiksi perustuslakiin kirjattu liikkumisvapaus jää vammaisilla usein toteutumatta. Kiistaa aiheuttaa myös se, kuinka paljon apua ihminen tarvitsee. Ympärivuorokautista apua saavat ovat harvassa, ja alle 25 tuntia viikossa apua saavien vammaisten osuus on kasvanut.
Sunnuntaisuomalainen kertoo Maiju ja Pietari Ahtiaisesta, jotka taistelivat puoli vuotta päästäkseen yhteiseen kotiin. Kun Maiju oli hengityskoneessa, hän sai asua omassa kodissaan ja apu järjestettiin sinne. Uuden apuvälineen eli maskin myötä hän pääsi pois hengityskoneesta, eikä häntä luokiteltu enää hengityshalvauspotilaaksi.
Samalla hoidon järjestäminen siirtyi sairaalalta kaupungin vammaispalveluille, eikä apua enää ostettu kotiin.
Vapaana oli kaksi paikkaa: vanhusten palvelutalo Ilomantsissa ja mielenterveyskuntoutujien hoitokoti Kiteellä. Maiju oli 25-vuotias, eikä hänen päässään ollut mitään vikaa.
Kun lähes puoli vuotta kestänyt paperisota ei tuottanut tulosta, pariskunta palkkasi lakimiehen.
– Hän kertoi oikeuksistamme, joista emme edes itse tienneet, Pietari sanoo.