Britanniassa arvostetaan kuulemma poliitikkojen käytöstapojen perussääntöä: Kakkosketju mätkii toisiaan, ykkösketju ei koskaan.
Ykkösketjulaisten on tultava toimeen kaikissa olosuhteissa, myös vallankeikausten jälkeen. Antaa siis asioiden ja alempien riidellä.
Tämä hyvä ohje ei ole aivan tapissaan Suomessa. Syytä olisi. Jo nyt arvioidaan, etteivät SDP ja kokoomus voi mahtua samaan hallitukseen vaalien jälkeen, koska puheenjohtaja Antti Rinne on lyönyt oven kiinni.
Rinteen ”kakkosketjulainen”, valtiosihteeri Esa Suominen intoutui mätkimään Facebook -päivityksessään pääministeri Alexander Stubbia niin reippaasti, että Rinne hermostui ja kielsi Suomiselta päivitykset, – mutta jatkoi kyllä itse Stubbin arvostelua Ylen Ykkösaamussa.
Britanniassa olisi ilmeisesti menetelty toisin, vaikka mielikuvat sikäläisen parlamentin keskustelukulttuurista viittaavat meitä värikkäämpään menoon.
Politiikkakin on erilaisten kulttuurien ja käytöstapojen kerrostumaa. Kun pinna kiristyy vaikeiden asioiden äärellä, homma henkilöityy.
Suomen valtioneuvoston kiitelty virkamieskunta edustaa jatkuvuutta ja samalla väkisinkin näkemystä siitä, miten on menetelty ennen ja miten nyt.
Välillä on keskustelu virkamiesten ylivallasta. Tuoretta ministeriä on muka vedetty vihreän veran alta. Sellainen on yhä valtioneuvoston juhlahuoneiston neuvottelupöydän päällä luomassa arvokkuutta. Todellisuudessa virkamiehet taitavat ministereitä paremmin tuntea 1 500 -sivuisen budjettikirjan koukerot ja etenkin muutosesitysten seuraukset.
Virkamiesnäkemys Suomen haasteista tukevalle hallituskaudelle valmistui 16.3, ja herätti heti keskustelua. Ministeriöiden kansliapäälliköt pyrkivät muistiollaan vaikuttamaan siihen, että vaalien jälkeen Säätytalolle kokoontuville hallitusneuvottelijoille muodostuisi yhteinen tilannekuva, jonka varaan uudentyyppinen ja edellistä lyhyempi strateginen hallitusohjelma voisi rakentua.
Termi tilannekuva on vilahdellut poliitikkojen puheissa usein. Selvää on, ettei se ole ollut viime aikoina hallituspuolueiden yhteisesti jakama. Niin valtiovarainministeriöstä kuin Suomen Pankista vahvistetaan, että kaikille puolueille, työmarkkinajärjestöille ja keskeisille mediataloille on välitetty sama informaatio siitä, miten Suomella on mennyt, missä ollaan nyt ja mitä haasteita on edessä. Niihin on tarjolla myös keinovalikoima. Eväät yhteisen tilannekuvan muodostamiseen siis ovat käytettävissä, enää puuttuu kyky ja halu realismiin – kun ovat nuo vaalit.
Kansliapäälliköiden mukaan yksityiskohtainen hallitusohjelma on vahvistanut siilomaista päätöksentekoa ja nyt korostuu tarve vahvistaa kokonaisvaltaista strategista otetta. Suomeksi tämä tarkoittanee sitä, että jo riittää se ministereiden vetäminen omien määrärahojensa puolesta, katsokaa nyt välillä koko isänmaan etua ja pelatkaa yhteen.
Perustana on ajatus, ettei ole mielekästä tehdä neljäksi vuodeksi kaiken kattavaa yksityiskohtaista ja hallituksen kädet sitovaa hallitusohjelmaa. Tarvitaan linjaavampi hallitusohjelma. Mutta kun piru piilee yksityiskohdissa, miten sitten menetellään? Miten muissa maissa onnistutaan?
Kaaosta se on muuallakin, kun on soviteltava yhteisiä näkemyksiä yhteen. Suomessa on kokemusta siitä, että vaalit voittaneen suurimman puolueen puheenjohtaja on pääministerin roolissa yhdessä toiseksi suurimman puolueen johtajan eli valtiovarainministerin kanssa laatineet lujan linjapaperin, johon muut sitoutetaan. Vasta sen jälkeen jaetaan ministerisalkut. Niillä rahoilla toimitaan, jotka on jo päätetty.
Ja löytyykö jostain esimerkkimaita, joissa tämä osataan meitä paremmin?
Toki. Niitä kutsutaan diktatuureiksi.
Kirjoittaja on Verkkouutisten ja Nykypäivän artikkelitoimittaja.