Maailman valtakunnalliset, kielelliset, uskonnolliset ja aatteelliset rajat vuotavat. Vaikutteet virtaavat aineellisten tai abstraktien kynnysten ylitse, ja saattavat uudenlaisiksi muotoutuessaan yllättää vakiintuneen yhteisön. Käsite puhtaasta suomalaisuudesta on pohjimmiltaan varsin hapero. Tämän kirjan tarjoamien esimerkkien pohjalta voi sarkastisesti todeta, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä steriilin puhdasta kotimaista ole juuri olemassakaan.
Tutkijaryhmä on valinnut esimerkkiaiheensa varsin kirjavaksi. Ryhmä luotailee teoksen alussa ylirajaisen kirjallisuudentutkimusta ja deterritorialisoivaa lukutapaa. No se tarkoittaa tietysti oman kirjallisuutemme syntytaustaa: se on pääosin joko suomen- tai ruotsinkielistä, mutta on myös hyväksyttävä kielten vaikutusten sekamelska. Joukkoon mahtuu latinan-, kreikan-, venäjän-, saksan-, lapin-, karjalan- ym. kielisiä osasia, joko alkukielisinä tai käännöksinä. Siinä se tislattu ja puhdas suomalainen meni.
Eli tutkijaryhmä päättää jo heti kirjansa alussa, että kansalliskirjallisuutemme näin ollen sisältää kielellisesti, kansallisesti ja valtiollisesti vaihtelevia historiallisia kerrostumia. Tieteellinen julkaisu ei kuitenkaan voi päättyä heti ensimmäiseen sivuun, vaan sitä seuraa todistusten esittämisen vuoro.
Ylirajaisuus todistellaan jännittävin esimerkein
Kirjoittajakunta on valinnut aihepiirinsä kohteiksi osin hyvin kummallisia analysoinnin kohteita. Mikko Pollari on keksinyt esitellä työväenliikkeen 1900-luvun alkuvuosikymmenten vaikuttajan Vihtori Kososen. Vaikka hän ei suuremmin vaikuttanut suomalaiseen poliittiseen elämään, hän jaksoi sitäkin tarmokkaammin tehdä toimittajan ja kustantajan työtään.
Vihtori Kosonen oli kirjakustantaja ja teki pitkän, katkonaisen uran lehdistön palveluksessa. Jos tämä Kosonen ei muuten kiinnosta, Mikko Pollari esittelee oman deterritorialisoivan lukutapansa. Se kertoo tarinan tarmokkaasta, kansainvälisesti orientoituneesta henkilöstä, joka suolsi Suomeen ulkomailta poliittista paatosta. Pollarille Kosonen on esimerkki käännöskirjallisuuden ahkerasta levittäjästä yli rajojen.
Elämänsä aikana Kosonen toimi myös amerikansuomalaisen työväenliikkeen lehtityön puurtajana. Hänen kohtalonsa oli toimia sosialistisen kirjallisuuden aktivistina, sitä Suomessa julkaisten. Kohtalo sikäli, että vaikka Kososen kirjallinen ura antaa mahdollisuuden kuvata rajoja ylittävästä kirjallisesta toimeliaisuudesta, sosialismi ei saanut hänen avittamaan julistustaan kunnolla hyödynnettyä. Siksipä Kosonen on Suomessa tänään tuiki tuntematon.
Kaupallinen, kannattava, suosittu – pahuuden maksimi?
Toinen esimerkki – jonka puolestaan Ralf Kauranen käsittelee – on sarjakuvan kamppailu olemassaolon oikeutuksesta ja arvostuksesta suursuosikkien varjostossa. Neuvostoliiton ollessa voimissaan ja suomalaisten litistäessä toisiaan kaupallisuus-syytöksillä, kotimainen sarjakuva oli kituliasta. Ei auttanut se, että lapsille yritettiin tuloksetta kertoa, että Aku Ankka ja Walt Disney ovat epädemokraattisia tai valmistivat lapsia jopa sotaan.
Nuo syytökset eivät nostaneet suomalaissarjakuvan tekijöitä arvoon tai kuuluisuuteen. Parjaaminen ei paranna. Sarjakuvamme eli osin säälittävää, unohdettua elämää. Sen kunniaa ei kohottanut se, että tv-sarjojen tai sarjakuvien selitettiin olevan paheellista ylikansallista viihdettä. Aatteellinen ylikansallisuus – siinä ei kuitenkaan ollut mitään paheellista.
Sarjakuva esimerkkinä ylirajaisuuden (ja ylikansallisuudenkin) problematiikasta kertoo, miten tämän taiteentekijäin suomalainen joukko kuitenkin unelmoi samasta, mistä se ulkomaista haukkui. Me emme vain kestäneet muiden menestystä. Tavoite oli nousta valtion tuella toimeentulon takaavaksi työksi, arvostetuksi, suosituksi, kunnioitetuksi ja ehkä jopa kansainvälisesti menestyväksi. Näin ulkomaiselta ”roskasarjakuvalta” vietäisiin jalat alta.
Sarjakuvan ottaminen tähän tiedekirjaan esittelee pienoiskoossa yhden probleeman maamme menestymisen kannalta. Kyse oli ja on yhä kauppapoliittinen: miten saada vienti vetämään.
Kuka saa kirjoittaa toisenlaisista ihmisistä
Kun stadisuomalainen kirjoittaa lappalaisten elämästä, pohjoisesta kajahtaa hyvin herkästi: älä kirjoita meidän asioistamme. Maahanmuuton mukanaan tuoma uusi aihepiiri on nostanut esille eri ryhmien välisiä eroja ja oikeuksia käsittelevät aihepiirit. Kukku Melkas ja Olli Löytty käsittelevät Johanna Holmströmin suukopua herättänyttä Asfaltsänglas -romaania (suom. Itämaa).
Holmströmin romaani ”kunniaproblematiikka” herätti voimakkaan keskustelun Ruotsissa. Aftonbladetin kulttuuritoimittaja Lidija Praizovic syytti kirjan kuvausta monikulttuurisuudesta epäuskottavaksi ja mausteettomaksi, tekemällä tehdyksi: ”lopettakaa loisiminen toisten naisten kertomuksissa, mielestäni valkoisten skandinaavien ei pidä kirjoittaa tällaisia kirjoja”.
Jos joku olisi lausunut vastaavat herjat tummaihoiselle, siitä olisi noussut moralistinen mölinä. Nyt oli kyse eräänlaisesta vähemmistön itselleen olettamasta (väärä kylläkin) monopolioikeudesta joihinkin omiin aiheisiinsa. Näin siis luonteeltaan vuorovaikutukseen ja ymmärrykseen pyrkivä ylirajainen kirja aiheuttaakin rajun vastahyökkäyksen. Holmström tiesi kantapään kautta, mistä kirjoitti. Hän oli ollut kymmenisen vuotta arabimiehen kanssa naimisissa.
Vastaavanlaisia maahan muuttaneita ja heidän kohtaloitaan kosketelleita kirjoja ovat olleet Anja Snellmanin Parvekejumalat (2010) ja Jari Tervon Layla (2011). Molemmat keskustelua herättäneitä, rankkoja kuvauksia. Nekin voidaan lukea kirjoittajien esittelemän lajikkeen ”ylirajaisen” kirjallisuuden piiriin samalla, kun siihen voidaan soveltaa tutkimuksena vielä ”deterritorialisoivaa” lukutapaa.
Taas tieteen tekijät ovat keksineet uudissanoja, joita tavallinen kansa ihmetellen yrittää sulatella.
Grönstrand, Kauranen, Löytty, Melkas, Nissilä & Pollari: Kansallisen katveesta. Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS 2016.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII