Vanhuspalvelulain mukaan ikäihmisten palvelut on järjestettävä niin, että ne ovat yhdenvertaisesti kuntalaisten saatavissa. Käytännön toteutuksesta määräyksiä ei ole annettu.
– Kunnat tekevät omat ratkaisunsa sen suhteen, miten haja-asutusalueille pystytään järjestämään kotipalveluja. Päätöksenteossa pitää kuitenkin ottaa huomioon vanhuspalvelulain henki ja pykälien toteuttaminen, Valviran ylitarkastaja Elina Uusitalo toteaa.
Valvira ei ole tehnyt selvitystä kaupungeissa ja haja-asutusalueilla asuvien kotihoidon eroista tai vertaillut eri toimintatapoja. Kuntien käytännöt vaihtelevat paljon.
– Alueet poikkeavat suuresti toisistaan, kun verrataan esimerkiksi Lappia ja ruuhka-Suomea. Etäisyydet kuntakeskuksiin voivat olla todella pitkiä, ja harva asutus luo muutenkin haasteita, Uusitalo sanoo lehdessä.
Hän kertoo kuullensa joidenkin kuntien asettaneen kilometrirajoja palveluilleen, mutta laissa ei ole määritelty etäisyyksiä, joiden päähän kotihoitoa on toteutettava.
Etäisyydestä johtuviin palvelun tuottamisen ongelmiin haetaan ratkaisuja esimerkiksi palvelusetelien tarjoamisella tai ehdottamalla lähemmäs taajamaa muuttamista.
Kunnan myöntämillä palveluseteleillä voi ostaa palveluja sen hyväksymiltä yksityisiltä toimijoilta. Setelin arvo kattaa ostetun palvelun hinnan kokonaan tai osittain. Jälkimmäisissä tapauksissa kuntalainen maksaa palveluntuottajalle omavastuuosuuden, joka setelityypistä riippuen joko määräytyy hänen tuloistaan tai on vakio.