Venäjän asevoimien asema maan harjoittamassa ulkopolitiikassa on ruotsalaistutkija Fredrik Westerlundin mukaan vaihdellut aikojen saatossa.
Boris Jeltsinin presidenttikaudella 1990-luvulla asevoimien johto pystyi hänen mukaansa suhteellisen merkittävästi vaikuttamaan Venäjän ulkopolitiikan muotoiluun. Vladimir Putinin aikana sotilaat ovat kuitenkin yhä selvemmin palanneet puna-armeijan traditioon omaksuen valtiojohdon kuuliaisen palvelijan roolin.
– Siviilien ja sotilaiden arvojen yhdenmukaistuminen ja presidentin vahvistuva kontrolli näyttävät muuttaneen asevoimat Venäjän ulkopolitiikan työkaluksi hyvin samaan tapaan kuin Neuvostoliiton loppuvaiheessa, apulaistutkimusjohtaja Westerlund kirjoittaa Ruotsin puolustusministeriön alaisen kokonaismaanpuolustuksen tutkimuslaitoksen (FOI) tuoreessa raportissa.
Tämä tarkoittaa hänen mukaansa muun muassa sitä, että mikä tahansa muihin maihin kohdistuva Venäjän sotilaallinen toimi heijastelee Kremlin – ei asevoimien johdon – nimenomaista tahtoa.
– Kun Venäjän asevoimat esimerkiksi iskevät siviilikohteisiin Syyriassa, lentävät tai purjehtivat vaarallisen lähelle muiden maiden lentokoneita tai aluksia, ja kun sotilastiedustelu-upseerit käyttävät hermomyrkkyjä salamurhahankkeisiin ulkomailla, kyse ei ole kurittomien sotilaiden toiminnasta. Meidän on sen sijaan syytä otaksua, että sotilaat noudattavat kuuliaisesti poliittisia komentoja, hän sanoo.
Kynnys sotatoimiin madaltuisi
Vaikka Venäjän asevoimat ovat tällä hetkellä Kremlin tiukassa kontrollissa, niin ei Westerlundin mukaan välttämättä ole jatkossa. Asetelma voi hänen mukaansa kuitenkin muuttua nopeasti, koska presidentti on käytännössä ainoa siviili, jolla on valta valvoa maan asevoimia.
– Tästä seuraa muun muassa se, että sotilailla on merkittävästi tilaa osallistua politiikkaan, jos ylimmän johtajan ote vallasta on heikko. Jo Putinin hallinnon – tai Putinin itsensä – heikentyminen voisi kallistaa asevoimat kohti Venäjän ulkopolitiikan muotoilijan roolia, koska siviilivalvontaa ei ole, Westerlund sanoo.
Läntisten poliittisten johtajien on hänen mukaansa syytä ymmärtää, että toisin kuin Jeltsinin aikana, Venäjän asevoimien taistelukyky on nyt huomattavan korkea. Ylimmän upseeriston vaikutusvallan mahdollista vahvistumista on seurattava erityisen tarkasti siksi, että sen on osoitettu suosivan sotilaallista voimankäyttöä ulkopolitiikan välineenä.
Jos kenraalien suhteellinen vaikutusvalta kasvaa, käy entistä todennäköisemmäksi, että Venäjä käyttää ulkopoliittisten tavoitteidensa saavuttamiseksi raakaa sotilaallista voimaa naapurimaitaan vastaan.
