Toisen maailmansodan jälkipyykki tehtiin sumeilematta voittajien määräysten mukaan. ”Hyvä tarkoitus” pyhitti hirmuteot, joiden suorittajat ovat yhä tänään suuria sankareita. Hävinneet saivat vain alistua, kyse syyllisyydestä ei perustunut oikeudenmukaisuuteen. Jos jäit alakynteen, sinun oli alistuttava – selittelyt eivät auttaneet.
Lasse Lehtinen perkaa paljon käsiteltyä sotasyyllisyyden vyyhtiä ja päätyy luonnehtimaan sitä epäreiluksi oikeusprosessiksi, vaikka syytä rankaisuihin oli. Voittajien oli alistettava hävinneet vihollisensa, jotta liittoutuneiden arvovalta ja kunnia olisivat turvassa. Historian julma sääntö on: sodassa häviö on tuomittava rikos – muuten voitto ei nauttisi kiistatonta kunniaa.
Suomen ja Neuvostoliiton väliset talvisota ja jatkosota olivat Josif Stalinille turhauttavia, vaikka Suomen alistuminen olikin puna-armeijan ylivoiman ansiota. Silti Neuvostoliitto ei saanut maatamme hallintaansa saati kommunistiseksi. Suomalaiset ja etenkään työväestö ei koskaan uskonut neuvostojärjestelmään. Molemmissa sodissamme kävi kuin Ukrainassa nyt 2020-luvulla: kansalaiset halusivat puolustaa omaa maataan hyökkääjää vastaan. Vapauttajat tiedettiin rosvojoukoksi.
Kaiken kokenut Väinö Tanner asettui työväenliikkeen nokkamiehenä Suomen yhdeksi pelastajaksi. Lasse Lehtiselle hän on väitöskirjaa myöten ollut tuttu vuosikymmenten myötä. Demareille Tanner on yhä vaikea pala, koska tämä ei koskaan hyväksynyt punakapinaa ja asettui vastustamaan kommunismin aggressiivisuutta. Tanner tuki Suomen kamppailua aina jatkosodan loppuun saakka. Siksi hänestä tuli presidentti Risto Rytin ja marsalkka Mannerheimin ohella maamme pelastaja.
Kommunistien vihollinen numero yksi:
”saatana ihmisen muodossa”
Suomesta Neuvostoliittoon paennut kommunisti, Leninin ja Stalinin opetuslapsi, Otto Wille Kuusinen koki suureksi tappiokseen, kun maastamme ei tullut hänen hallitsemaansa siirtomaata. Kuusinen joutui vuosikymmenet seuraamaan sosialidemokratian suosiota ja sen vetäjän Väinö Tannerin roolia maamme selviytymisen yhtenä avainhenkilönä, joka ei kumarrellut eikä pelännyt.
Siksi OW Kuusinen näki Kremlistä Tannerin kaikkein suurimmaksi syntiseksi, yli maamme muun hallituksen tai armeijamme korkeimmat upseerit. Niin demarit kuin kommunistien enemmistökin olivat pettäneet Neuvostokommunismin jalot aatteet. Sotasyyllisistä syntisin oli Tanner tämän kuolemaan saakka.
Suomen kansa on antanut moneen kertaan anteeksi sotiin syyllistyneille ja antanut heille sankarin arvon. Näytösoikeudenkäyntiä ei voida kuitenkaan peruuttaa. Lehtisen kirja joutuu kertaamaan sodan hävinneiden kohtalon: tulla taannehtivien lakien perusteella syytetyiksi ja tuomituiksi. Otto Wille Kuusisen pettymys oli traumaattinen. Siksipä hänessä ja hänen liittolaisissaan kiteytyi kylmä koston henki.
Kuolemantuomioita
vaatimassa
Suomi selvisi muihin hävinneiden puolella olleisiin maihin verrattuna suhteellisen vähäisin aineellisin ja henkisin vaurioin. Silti rauhan ehdot järkyttivät kansaa, ja sotasyyllisten nimeäminen nostatti katkeruuden tunteita, jotka oli vain nieltävä. Siinä missä esimerkiksi Stalinin suomalainen metastaasi Hella Wuolijoki oli maanpetoksellisuudestaan saamassa kuolemantuomion ja tuli kuitenkin armahdetuksi, siinä samassa hän oli vaatimassa armahtajilleen samaa rankaisua.
Josif Stalinin suhtautuminen suomalaisia kohtaan oli liki lempeä. Hän kunnioitti Mannerheimia, eikä ketään teloitettu liittolaisuudestamme Natsi-Saksan kanssa. Kahdeksan tuomittua saivat kärsiä vankeutensa varsin inhimillisissä oloissa. Tämä kaikki vastoin OW Kuusisen ohjeistaman tyttärensä Hertta Kuusisen ja nuttunsa kääntäneen Urho Kekkosen toimia syytteiden muotoilussa. Näin UKK:n suhteet itään alkoivat rakentua, ja Tannerin vastainen politiikka kivettyä.
Jo kaksi vuosikymmentä sitten Hannu Rautkallio kirjallaan ”Kansakunnan sijaiskärsijät” antoi ymmärtää, että sotasyyllisyysprosessiin liittyi paljon koston motiiveja, joita voi pitää suurelta osin kotikutoisina. Lasse Lehtinen kuvaa suomalaisen synnintunteen syntyä ja jatkumista tähän päivään saakka. Vaikka Venäjän johtoon noussut Boris Jeltsin olisi antanut meille oikeastaan anteeksi, Vladimir Putin jatkaa Suomen oloa sodan syntisäkkinä. Se oli yli kahdeksan vuosikymmentä sitten loppuneiden sotiemme elinkautinen. Niin on oleva.
Lasse Lehtinen: Sotien syyllisyys jälkiviisaassa tarkastelussa. Otava 2026