Juha Sipilä yritti kahteen kertaan yhteiskuntasopimusta siinä onnistumatta. Pääministeriä kritisoitiin kokemattomuudesta ja työmarkkinapolitiikan heikosta osaamisesta.
Kaikesta huolimatta Sipilän kannatti yrittää. Nyt alkaa nimittäin viestinnällinen taistelu siitä, kuka saa kansan tuen. Ammattiyhdistysliike väreilee laidasta laitaan, kun hallitus kertoi tiistaina sisäisen devalvaation ohjelmastaan. Lienee selvää, että lakkoja nähdään ainakin liittotasolla. Keskusjärjestötasoinen yleislakko on sitten pidemmässä puussa.
Paljon riippuu siitä, miten niin sanottu rivikansalainen päätöksiin reagoi. Rivikansalainen ei ajattele samalla tavalla kuin etujärjestöjohtaja. Juuri tämän takia arvoa on sillä, että Sipilä yritti kahteen kertaan yhteiskuntasopimusta. Sipilä lienee laskenut, että vaikka yritys ei menisi maaliin saakka, hän voi todeta ainakin yrittäneen yhteistyötä. Hallituksen siis pitäisi saada vahvempi legitimiteetti tehdä itse ratkaisut, vaikka ne olisivatkin ”ennenkuulumattomia”, kuten kritiikki kuuluu.
Kovin temppu hallituksen paperissa on puuttuminen sopimusoikeuteen. Se on toimenpiteenä sen verran ronski, ettei hallitus olisi ryhtynyt toimeen ilman harkintaa. Työsopimuslaissa sopimusoikeuden rajoittaminen on helpompaa kuin muualla, koska lainsäädäntö on tehty työntekijöiden turvaksi. Lainsäädäntö siis rajaa minimin, ja nyt hallitus aikoo rajata myös maksimia.
Sopimusoikeuden rajaaminen ei ole mikään unelmatemppu, kuten ei ole koko sisäisen devalvaation paperikaan. Pahempaa olisi jättää kuitenkin tekemättä. Tätä linjaa edusti SAK. Sille ei kelvannut edes keskustelut kilpailukyvyn nostamiseksi. Siis ei syntynyt samanlaista tilannekuvaa. Vielä tänä päivänäkin on epäselvää, miten SAK olisi kilpailukykyä nostanut. Ilmeisesti pitäisi vain odottaa, josko vienti lähtisi seuraavana vuonna elpymään. Sitä on odotettu viimeiset seitsemän vuotta.
Niin ikään oppositiolta sopii odottaa aitoa vaihtoehtoa. Antti Rinne toistaa vanhoja syytöksiä ja kaikkien kaveri Ville Niinistö viestittää vihreiden edustavan pehmeämpää linjaa (lue: lisävelka ei ole pahitteeksi). Rinteen johtaman SDP:n perussanoma on, että yritysten pitäisi tehdä tuotteita, jotka maailmalla menevät kaupaksi. Tämän vuoksi koulutukseen pitäisi entisestään satsata. Oikeaa ajattelua, mutta osansa on kustannuksillakin, joihin hallitus voi vaikuttaa. Sitä paitsi koulutukseen panostaminen näkyy vasta vuosien päästä, jos hyvin käy.
Hallituksen tiukan ketjun heikko lenkki on palkkaneuvotteluissa: ay-liikkeellä on intressi ulosmitata heikennykset ja talloa muutenkin Sipilän hallitusta. Ja kuitenkin sisäinen devalvaatio vaatisi rinnalleen palkkamalttia ollakseen tarpeeksi jykevä.
Se, että hallitus ryhtyi nakertamaan palkansaajien etuja rajaamalla sopimusoikeutta, liittyi työnantajan sosiaaliturvamaksujen alennukseen, sen rahoittamiseen. Hallituksella oli ilmeisesti loppuun asti pöydällä myös arvonlisäveron korotus, jolla olisi rahoitettu työnantajamaksun alennus. Hallitus valitsi poliittisesti rankemman tien, mutta kansantaloudellisesti päätös on perusteltu. Alv:n korotus kirpaisisi erityisesti palveluyrityksiä, joiden pitäisi lisääntyvän automatisaation takia työllistää entistä enemmän.
Seuraavien kuukausien aikana Sipilän hallitusta syytetään muun muassa thatcherismistä, sopimusyhteiskunnan nujertamisesta ja pienen ihmisen polkemisesta. Siihen oppositiolla on täysi oikeus. Hallituksen tavoite on kuitenkin sosiaalinen, lisätyöpaikat. Työssäkäyvät tinkivät, jotta työttömät voisivat työllistyä.
Ovatko hallituksen esittämät toimet sitten karmaisevia? Eivät, paljon kovempia on nähty muualla euroalueella. Saako hallitus kansalta tuen? Riippuu siitä, kuka onnistuu retorisesti parhaiten – ja tulisiko vetoapua vähän viennistäkin.
Kirjoittaja on Verkkouutisten ja Nykypäivän päätoimittaja.