Sinistä kutsutaan usein värien kuninkaaksi, eikä suotta. Ennen massateollisuuden aikoja kaikki värit saatiin elävästä luonnosta tai kaivettiin maaperästä. Raaka-aineen muuttaminen väriaineeksi vaati monta vaikeaa ja kallista työvaihetta. Erityisen hankalaksi osoittautui kauniin sinisen luominen.
Sinisestä tuli kallista ja haluttua juuri harvinaisuutensa vuoksi. Monissa kulttuureissa se onkin mielletty vaurauden, vallan ja vakuuttavuuden, sekä myös konservatiivisuuden ja uskollisuuden symboliksi.
Teollinen vallankumous muutti hetkeksi kaiken. Synteettisiä värejä opittiin tekemään kemiallisesti, joten väreistä tuli kirkkaita, tasalaatuisia, kestäviä ja kuluttajalle edullisia. Voimakkaat ja standardin mukaiset värit tulivat siten kaikkien ulottuville – mutta ympäristön kustannuksella. Vesistöihin päätyy värituotannon sivuvirtoja, ja energiaa kuluu paljon.
Nyt joukko tutkijoita ja yrityksiä haluaa palata luonnon tarjoamiin raaka-aineisiin, mutta jalostaa ne väreiksi uusinta teknologiaa ja ympäristödataa hyödyntäen. Toisin sanoen he aikovat yhdistää vanhaa viisautta ja käden taitoja tämän päivän huippututkimukseen.
Jos pilottikokeilut onnistuvat, tuotetaan tulevaisuudessa osa tekstiileistä, rakennusmateriaaleista ja maaleista nykyistä huomattavasti pienemmällä ympäristökuormituksella.
Se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin sinisen kohdalla. Tälläkin hetkellä kymmenet kemistit, toksikologit, biologit ja datatieteilijät työskentelevät laboratorioissaan biopohjaisten, mutta käytössä kestävien väriaineiden kehittämiseksi. He ovat osa laajaa tutkimuskonsortiota, BioColour-hanketta.
BioColour-ryhmään kuuluu useita suomalaisia yliopistoja ja instituutioita. Niiden lisäksi mukana ovat North Carolina State University Yhdysvalloista ja Campinasin yliopisto Brasiliasta.
Eikä tutkimus ole jäänyt pelkästään laboratorioiden seinien sisälle. Konsortioon on liittynyt myös yrityksiä, jotka aikovat tehdä biopohjaisilla väreillä bisnestä.
[rev_slider slidertitle=”ainasoja-01″ alias=”ainasoja-01″]
Pasi Ainasoja morsinkoviljelmänsä keskellä. Morsinkon kukinto on heleän keltainen. Sininen väriaine uutetaan kasvin lehdistä.
Pohjoispohjanmaalainen Natural Indigo Finland uuttaa kaunista, kestävää sinistä väriä sen omilla pelloilla kasvavasta morsinko-nimisestä kasvista.
Nivalalaisyritys on päässyt kahdeksanvuotisen start-up -taipaleensa kaupallistamisvaiheeseen. Sen ensimmäisenä asiakkaana komeilee suomalainen muoti-ikoni Marimekko, jonka kodin ja muodin mallistossa luonnon indigo jo näkyy.
Pasi Ainasojan perustama Natural Indigo Finland poikkeaa virkistävällä tavalla peli- ja elämysteollisuuden start-up –pöhinästä jo siksi, että sen tuotteiden raaka-aineet nousevat kirjaimellisesti suomalaisesta maaperästä. Yhtä tukevan konkreettiselta näyttää myös Ainasojan työpäivä. Morsingon viljelyyn, sadonkorjuuseen, värien uuttamiseen ja lukemattomiin muihin tuotantovaiheisiin käytetään vanhoina ostettuja, mutta uusiksi tuunattuja meijeri- ja maatalouskoneita.
Ainasoja on kumppaneineen etsinyt tarvitsemiaan laitteita ja teknologiaa maatiloilta, rautakaupan varastoista ja meijereistä. Sellaisinaan koneet eivät tietenkään sopineet sinisen tai minkään muunkaan väriaineen tuottamiseen. Tämän ja monta muuta ongelmaa Ainasoja on ratkaissut turvautumalla laajoihin verkostoihinsa.
– Kyllä tähän on koko kylä osallistunutkin, Ainasoja sanoo kiitollisena.
Naapurustostaan Ainasoja löysi kaksi itseoppinutta seppää, jotka ovat rakentaneet Natural Indigo Finlandin tarpeisiin erikoispuimureita, uuttokattiloita ja ulkotiloihin asennettavia pesulinjastoja. Kumpikin käden taitaja oli jo vetäytynyt eläkkeelle, mutta halukas kokeilemaan vielä jotain uutta, joten Ainasoja palkkasi heidät yritykseensä.
Nyt he sorvaavat, hiovat, takovat ja keksivät uusia tekniikoita ja tuotantotapoja kokopäiväisesti.
– Miksi ihmeessä senioriväen osaamista ei käytetä enemmänkin – varsinkin täällä maaseudulla eläkeläisissä on valtava potentiaali, ihmettelee Ainasoja.
Morsinko-kasvin kukat ovat keltaisia, ja sininen väriaine uutetaan sen lehdistä. Ennen kuin Marimekon suunnittelijat pääsevät sovittelemaan sitä värikarttoihinsa, on Ainasoja apureineen käynyt läpi monta lähes minuutintarkkaa ajoitusta vaativaa työvaihetta.
Oppia Ainasoja on hakenut myös Suomen ulkopuolelta. Päämentorikseen hän mainitsee kokeneen englantilaisen morsingonviljelijän, Ian Howardin.
Mutta jos morsinkoa jo viljellään ympäri maailmaa, mitä erityistä Suomella on alalle tarjota? Ensinnäkin kesät valoisine öineen. Niiden ansiosta pohjoispohjanmaalainen morsinko tuottaa sinivärin raaka-aineeseen vahvan sävyn. Toiseksi, juuri Suomen maaperän koostumuksen ja puhtauden vuoksi raaka-aineesta syntyy syvää sinistä.
Ainasoja muistuttaa, että kiertotalouden hengessä morsingosta voi käyttää myös siemenet ja juuret, jotka sopivat kosmetiikka- ja lääketeollisuuden raaka-aineiksi. Ainasoja on näiden alojen yritysten kanssa jo neuvottelut käynyt, ja testaukset on vast’ikään aloitettu.
Bisnestä Ainasoja ei Natural Indigo Finlandilla vielä tee. Sitra, ELY-keskus ja Keskipisteleader auttoivat Ainasojan alkuun, mutta toistaiseksi yritys ei kata omia kustannuksiaan.
Ainasoja katsookin tulevaisuuteen.
– Minä uskon tähän, ja olen edelleen valmis käyttämään tähän valtaosan energiastani. Tiedän, että biopohjaisista väriaineista ei koskaan tule massatuotantoa, mutta ajan myötä pystymme kyllä tarjoamaan bioluksusta rajatusti siten, että liiketoiminta on kannattavaa.
Ainasojan suunnitelman toteutuminen edellyttää myös, että kuluttajat hyväksyvät totutusta hieman poikkeavan värimaailman.
Ainasoja on aikanaan tehnyt pitkän työuran aivan muualla kuin maatilalla eli vakuutus- ja finanssipuolella. Indigo-hankkeen onneksi hän on kuitenkin nuorena miehenä ehtinyt hankkia meijerialan tutkinnon ja myös työskennellyt meijerissä monenlaisissa tehtävissä – juuston keittämistä myöten. Sekin kokemus on osoittautunut nyt erittäin arvokkaaksi.
– Ja enhän minä itse oikeastaan osaa. Saan valtavasti tukea BioColourin tutkijoilta, kyläläisiltä, Nivalan kaupoungilta, joka puolelta. Minun taitoni on kai siinä, että osaan kysyä viisaammiltani. Ja palkata sitten itseäni fiksummat avuksi.
Mistä ostaja sitten tietää, onko biopohjaisilla aineilla värjätty vaate tai remonttimaali oikeasti ympäristöystävällisempi kuin kemiallisesti tuotettu verrokki?
Tähän eivät tutkijatkaan vielä osaa antaa täsmällistä vastausta. Ympäristökuormien laskeminen on vaikeaa ja hidasta.
Poliitikot, media ja osa yliopistoväestä kiinnittää päähuomionsa hiilidioksidiin ja ilmastonmuutokseen. Silloin jää helposti huomaamatta ja tutkimatta moni muu ympäristön tai biodiversiteetin kannalta tärkeä asia. Sellaisia ovat esimerkiksi toksisuus eli myrkyllisyys – siis vesistöihin ja maaperään valuvat vahingolliset kemikaalit ja raskasmetallit.
– Me aiomme tässä BioColour-hankkeessa selvittää nimenomaan toksisuutta, painottaa BioColour-hankkeen vetäjä ja johtava tutkija Riikka Räisänen Helsingin yliopistosta.
– Biopohjaisuus tai biohajoavuus ei sinänsä riitä ympäristöystävällisyyden takeeksi. Ratkaisevaa on se, millainen on koko tuotantoprosessi laitteineen ja sivuvirtoineen.
Edes synteettisten väriaineiden haitoista ei vielä tiedetä tarpeeksi, ja siksi niiden vertaaminen luonnon väriaineiden tuottamiseen on hankalaa, jopa mahdotonta tällä hetkellä. Eikä maailmalta noin vain löydy sellaisia biovärien tuottajia, jotka käyttävät jotain aivan uutta, teolliseen mittakaavaan sopivaa teknologiaa.
– Meillä ei siis ole esimerkkitapauksia Suomessa. Siksi me seuraamme niin kiinnostuneena Natural Indigo Finlandin vaiheita. Se on meille ikään kuin mahdollisuus tehdä ”case” –tutkimusta ja siksi tärkeä referenssi.
[rev_slider slidertitle=”ainasoja-02″ alias=”ainasoja-02″]
Morsinkon puintiaika on syyskuussa. Nivalalaispellolla kasvava morsinko kerää voimansa Suomen valoisista kesäöistä.
Biopohjaisista väriaineista ovat tähän mennessä kiinnostuneet paitsi tekstiili- ja muotiala, myös rakennusteollisuus. Pelkkä ympäristöystävällisyys ei myyntivaltiksi riitä: myrkyttömien maalien ja pinnoitteiden pitää miellyttää kuluttajan silmää, ja tuotteet löytävät ostajansa vain, jos luonnonvärit osoittautuvat myös sään- ja UV-säteilynkestäviksi.
Näitä ominaisuuksia testataan parhaillaan Hämeen ammattikorkeakoulun laboratoriossa, jossa kemian tekniikan tohtori Päivi Laaksosen tutkimusryhmä ahertaa UV-kaapin ääressä. Kaappi on pakastimen kokoinen järkäle, jonka ulkopuolella kiertää putkia ja letkuja. Kojeen avulla tutkijat vaihtelevat keinotekoisesti valaistusta, ilmanpainetta, lämpötilaa ja –kosteutta, joille luonnonvärit sitten altistetaan.
Laaksosen mukaan BioColour-hanke yhdistää perus- ja soveltavaa tutkimusta onnistuneesti. Ongelmia ei ole tullut, vaikka yritysten ja yliopistojen tavoitteet ja työtavat eroavat huomattavasti toisistaan.
– Maaleja testataan myös kenttäkokeissa, eri tyyppisissä meri- ja metsäilmastoissa, mutta niistä tuloksia saadaan tietysti hitaammin, 10-15 vuoden viiveellä.
Laaksosen nuorempi kollega Juha Jordan kertoo kuitenkin hyviä sinisiä uutisia: alustavasti näyttää siltä, että luonnon indigosta saadaan paljon enemmän ja mielenkiintoisempia sävyjä kuin synteettisestä sinisestä.
Jos – siis jos – hyvin käy, jossain Ainasojan morsinkopeltojen ja tutkijoiden koeputkien uumenissa on juuri syntymässä entistä ehompi, pysyvämpi ja ympäristöystävällisempi sininen kaikkine sävyineen.
Sitten ei tarvitse enää muuta kuin kiistellä siitä, mikä on kauneinta: vihertävä turkoosinsininen, syvä ruiskukan sininen, yötaivaan kiehtova ja hiukan pelottava mustansininen vai punaiseen taittuva violetinsininen?