[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”berlusconi-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Euroopan talouden kasvu on aiempaa vakaammalla pohjalla. Kun Euroopan velkakriisi oli pahimmillaan vuonna 2012, pelättiin dominoefektiä, jossa maksukyvyttömyyteen ajautuvat ensin Espanja, sitten Italia ja lopulta Ranskakin.
Euroopan päättäjien keksimät ratkaisut eivät riittäneet missään vaiheessa ratkaisemaan uhkaavaa euroalueen täydellistä romahdusta. Siihen riitti vain euroalueen maiden kaikkien velkojen yhteisvastuullistaminen Euroopan keskuspankin kautta. Italialainen pääjohtaja Mario Draghi piti kuuluisan puheensa heinäkuussa 2012. Hän sanoi, että EKP on valmis tekemään mitä tahansa euron pelastamiseksi. Markkinoilla ymmärrettiin, mitä se tarkoitti. Se tarkoitti massiivisia velkakirjaostoja. Ne myös toteutettiin. Toipuminen alkoi hitaasti.
Italia ei ole maa, johon kovinkaan moni nykyään yhdistäisi taloudellista menestystä. Se on kuitenkin Euroopan kolmanneksi suurin talous. Toisen maailmansodan jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä Italia oli maailman nopeimmin taloudellisesti kehittyviä maita Saksan ja Japanin jälkeen.
Puhuttiin Il miracolo economicosta, talousihmeestä. Se hiipui lopulta vasemmistolaisen terrorismin ja mielenosoitusten aaltoihin 1960-luvun lopulta lähtien. Alkoi pitkä taloudellisen pysähtyneisyyden aika. Se ei kuitenkaan ollut mikään katastrofaalinen taantumisen aikakausi. Pohja menestyvälle teollisuudelle oli rakennettu etenkin Pohjois-Italiassa.
Italian ongelma ei niinkään ole reaalitalous. Tehtaat pyörivät, yksityinen yrittäjyys toimii. Ongelma on maan poliittinen järjestelmä, korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus. Italian poliittinen järjestelmä ei ole kyennyt löytämään uutta tasapainoa sen jälkeen, kun mani pulite (puhtaat kädet) -tutkinta paljasti italialaisten poliitikkojen sotkeutumisen korruptioon ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Puolet Italian parlamentin jäsenistä oli tutkinnan alla. Yli 400 kunnan- ja kaupunginvaltuustoa erotettiin kokonaan korruption takia. Aiemmin valtaa pitänyt keskustaoikeistolainen kristillisdemokraattinen puolue hajosi palasiksi. Sosialistipuolue lakkasi kokonaan olemasta.
Sitten tuli Silvio Berlusconi politiikan ulkopuolisena mediamogulina ja bisnesmiehenä. Hän lupasi uudistaa poliittisen elämän. Karismaattinen johtaja vetosi ihmisiin eloisilla esiintymisillään huolimatta jatkuvista skandaaleista, väitetyistä kytköksistä mafiaan ja talousepäselvyyksistä. Ensimmäinen hallitus jäi lyhytikäiseksi, mutta Berlusconi osoitti kykenevänsä nousemaan aina uudelleen ja uudelleen.
Vuonna 2011 Berlusconi joutui eroamaan pääministerin tehtävistä, kun hänen hallituksensa oli kykenemätön tekemään uudistuksia ja tasapainottamaan julkista taloutta. Poliittinen kykenemättömyys uhkasi ajaa Italian eurooppalaiseksi kriisimaaksi. Berlusconi käytännössä buuattiin ulos pääministerin paikalta.
Mario Montin teknokraattihallitusta seurasivat vaalien jälkeen keskustavasemmistolaiset Enrico Lettan, Matteo Renzin ja Paolo Gentilonin hallitukset. Ne ovat luovineet Italian kriisin yli ja kyenneet maltillisiin uudistuksiin esimerkiksi työlainsäädännössä. Toistaiseksi Italia on kyennyt selviytymään EKP:n elvyttävän rahapolitiikan ansiosta. Italian julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on edelleen 133 prosenttia, mutta EKP:n avulla korkomenot pysyvät aisoissa.
Myös Italian talous voi pitkästä aikaa kohtuullisen hyvin. Talouskasvu on 1,5 prosentin luokkaa, mitä se keskimäärin oli myös 1990- ja 2000-luvuilla. Maltillisen talouskasvun myötä pankkien ongelmat järjestämättömien luottojen kanssakin ovat helpottaneet, mutta eivät poistuneet.
Työttömyys on kuitenkin korkea, varsinkin nuorisotyöttömyys. Taloudellinen näköalattomuus ja Välimeren yli tulevien siirtolaisten virta ovat kasvattaneet tyytymättömyyttä nykyistä hallitusta kohtaan ja lisänneet populistien kannatusta.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row_content” css=”.vc_custom_1517398177901{margin-top: 20px !important;margin-bottom: 20px !important;}”][vc_column][vc_single_image image=”125704″ img_size=”full” add_caption=”yes” alignment=”center” onclick=”zoom”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Vielä vuosi sitten Italian toivottomuus näytti puskevan vaalivoittoon populistisen koomikko Giuseppe ”Beppe” Grillon johtaman Viiden tähden liikkeen. Euroopan kannalta se olisi ollut kauhistus – ei pelkästään sen takia, että liike on eurovastainen – vaan ennen kaikkea siksi, ettei puolueella ole mitään linjaa eikä oikeaa poliittista johtoa. Puolueen tavoitteena on ollut lähinnä toimia protestikanavana.
Pelkona oli Italian ajautuminen täydelliseen poliittiseen kyvyttömyyteen. Sitten tuli Berlusconi. Hän ilmoitti viime syyskuussa lähtevänsä jälleen tavoittelemaan pääministeriyttä, vaikka veropetostuomio estää häntä ottamasta vastaan julkista virkaa vuoteen 2019 saakka.
Muualla Euroopassa ajatukselle naureskeltiin. Italiassa ei niinkään. Berlusconilla on uskomaton kyky neuvotella koalitioita ja hallita julkisuuspeliä. Hän osaa vetäytyä politiikasta pompahtaakseen uudelleen esiin vieteriukon tavoin ja leikkiä tuoretta kasvoa oikea-aikaisesti.
Siinä missä Berlusconin naamaan oli vuonna 2011 kyllästytty, hän vaikuttaa nyt maltilliselta valtiomieheltä muiden populistien rinnalla. Vaikka hänellä on heikkoutensa, kaikki tietävät, mikä hän on miehiään.
Tällä kertaa Berlusconi vieläpä esiintyy EU-myönteisenä ja haluaa pitää Italian euroalueessa. Oikeistokoalitiossa Berlusconin Forza Italian kanssa ovat Pohjoisen liitto (Lega Nord) ja Italian veljet (Fratelli d’Italia). Molemmat ovat oikeistopopulistisia, euro- ja maahanmuuttovastaisia puolueita. Viimeksi mainittu on vieläpä juuriltaan fasistinen. Italiassa pesäeroa fasismiin ei ikinä oikein tehty ja joidenkin mielestä Benito Mussolini oli mainettaan parempi johtaja. Karismaattisista johtajistaan Italia ei tunnu pääsevän eroon.
Italian veljet on kuitenkin pienpuolue, eikä pääse vaikuttamaan paljoa politiikan kokonaisuuteen. Pohjoisen liitolle taas tärkeämpää kuin euron vastustaminen on maahanmuuttopolitiikan kiristäminen ja vallan hajauttaminen alueellisesti Italiassa.
Yhteisenä tavoitteena Berlusconin puolueella ja Pohjoisen liitolla on siirtyminen tasaveroon. Pohjoisen liitto on ennenkin ollut Berlusconin hallituskumppanina. Sille näyttäisi olevan tärkeämpää päästä hallitukseen kuin ravisuttaa Eurooppaa. Berlusconille taas tärkeintä on päästä paistattelemaan julkisuudessa – ja suojella omia bisneksiään.
Oikeistokoalition kannatus on ollut nousussa. Viiden tähden liikkeen kannatus on mielipidemittauksissa ollut vajaat 30 prosenttia. Italian vaalijärjestelmässä yli kolmasosa edustajista molempiin kamareihin valitaan yhden ehdokkaan vaalipiireistä enemmistöperiaatteella. Näissä kisoissa Viiden tähden liike ei pärjää.
Berlusconin oikeistokoalitio yltää jo yli 35 prosentin, tuoreimmissa jopa lähelle 40 prosenttia. Yli 40 prosentin kannatuksella on mahdollista saavuttaa parlamenttiin enemmistö. Johtava hallituspuolue Demokraattinen puolue (PD) on gallupeissa vajaassa 25 prosentissa. Jos trendit pysyvät, Berlusconin koalitio on matkalla voittoon 4. maaliskuuta pidettävissä vaaleissa.
Pääministerinä ei välttämättä ainakaan alkuun nähdä Berlusconia, vaan ennemmin esimerkiksi Euroopan parlamentin puhemiehenä nyt toimiva Antonio Tajani, joka ei muualla Euroopassa herätä niin paljon järkytystä kuin Berlusconi.
Vuonna 2019 lailliset esteet Berlusconin pääministeriydelle poistuvat. Siinä missä vuonna 2011 Berlusconi oli euron vaaramomentti numero 1, tällä kertaa Berlusconi voi olla juuri se henkilö, joka tuo Italiaan kaivattua vakautta – sekä Italian politiikkaan keskeisesti kuuluvia skandaaleja ja poliittista epäkorrektiutta.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]