Sijoittaja ja yrittäjä Kim Väisänen käsittelee Talouselämän kolumnissaan työsuhdepyöräetua, joka oli voimassa Sanna Marinin hallituskaudella. Edun myötä työnantaja tarjosi työntekijälle käyttöön pyörän ilman veroseuraamuksia, ja sopimuskauden jälkeen pyörän saattoi lunastaa itselleen nimellisellä summalla.
– Polkupyörien keskihinta nousi veronmaksajien tuella peräti 3 000 euroon. Tämä on lähes suomalaisen auton keskihinnan tasolla, joka on 3 600 euroa.
Veronmaksajien rahoilla subventoitu pyöräkauppa pyöri muutaman vuoden hyvin, mutta tukemattomassa, puhtaassa markkinataloudessa kalliit pyörät alkoivat Väisäsen mukaan käymään heikosti kaupaksi.
– Veroedun leikkaus ajoi polkupyöräliikkeitä taloudellisiin vaikeuksiin, mutta käytännössä ne palasivat liiketoiminnassaan ainoastaan lähtöruutuun.
Väisänen liittää tilanteen kansainväliseen viitekehykseen. Hän mainitsee Linda Taylorin,“corporate welfare queen” -ilmiön ja ”Buy, Borrow, Die” -järjestelyn.
– Buy, Borrow, Die -järjestelyä hyödyntävän kahdenkymmenenviiden Amerikan rikkaimman efektiivinen veroprosentti on vain 3,4. Järjestelyssä verotettavat luovutusvoitot jäävät syntymättä, kun esimerkiksi optioita tai osakkeita vastaan lainataan pankista rahaa elinkustannuksiin. Laina maksetaan vasta, kun viikatemies on käynyt kylässä.
Hänen mukaansa Suomi ei ole jäänyt osattomaksi.
– Monta hyvää bisnestä on saatu lentoon vain siten, että valtio on tukenut niitä joko puhtaalla rahalla tai veroeduilla. Kun yhteistä hyvää ei ole riittänyt, bisnes on palannut lähtöruutuun.
Väisänen näkee työsuhdepyöräedun konkreettisena esimerkkinä tästä ilmiöstä.
– Linda Taylor menetti autonsa, Suomessa alta lähti ainoastaan muiden maksama fillari.