Saksan vaihtotaseen ylijäämä oli viime vuonna samaa tasoa Kiinan kanssa, lähes 300 miljardia euroa. Se tarkoittaa, että muu maailma velkaantuu Kiinan ja Saksan suhteen joka vuosi nopealla tahdilla. Kiinassa ja Saksassa valmistetaan tuotteita ja palveluita.
Muu maailma ostaa näitä tuotteita velalla. Saksan vahva talous on ollut jo pitkään tosiasia. Yksi keskeinen asia euroalueella on kuitenkin muuttunut. Siinä missä aiemmin muu euroalue velkaantui Saksaan nähden, nyt mikään euroalueen maa ei ole enää merkittävästi vaihtotaseeltaan alijäämäinen. Tämä tarkoittaa, että euroalue on kokonaisuudessaan ylijäämäinen ja muu maailma velkaantuu euroalueeseen nähden. Tilanne on aiempaan nähden selvästi otollisempi uudistuksille.
Saksalle on ollut mahdoton ajatus syventää euroalueen integraatiota niin kauan kuin euroalue on sisäisesti epätasapainossa. Käytännössä koko euroalueen historia on ollut tähän saakka pelkkää epätasapainojen historiaa.
Kun kaksitoista maata siirtyi vuonna 2000 uuteen yhteiseen eurovaluuttaan, kaikkien euromaiden pitkien valtiolainojen korot asettuivat likimain samalle, noin kolmen prosentin tasolle. Siinä missä Kreikka joutui drakma-aikaan maksamaan kymmenen vuoden velkakirjoista yli kymmenen prosentin korkoa, eurojäsenyyden jälkeen korko painui alle viiden prosentin.
Kaikki olivat tyytyväisiä. Euroon liittyminen vaikutti monen maan kannalta huippuratkaisulta. Aiempaan verrattuna laina oli lähes ilmaista. Halpaa velkaa virtasi eteläiseen Eurooppaan.
Se näkyi myös vaihtotase-eroissa. Kreikan, Portugalin, Espanjan, Italian ja Irlannin vaihtotaseiden vajeet huitelivat kymmenen prosentin nurkilla suhteessa bruttokansantuotteeseen. Maat velkaantuivat todella hurjaa tahtia. Toisissa maissa velkaantui julkinen sektori, toisissa maissa yksityinen sektori. Vaikutus oli sama. Yksityisen sektorikin muuttui julkisen sektorin velkakriisiksi siinä vaiheessa, kun pankit alkoivat horjua.
Euroalueen sisällä kilpailukyvyssä, tuottavuudessa, työmarkkinoissa ja eri alueiden kilpailullisuudessa oli valtavat erot. Ainoa joustava elementti oli velkaraha.
Euroalueen odotettiin muuttuvan niin sanotuksi optimaaliseksi valuutta-alueeksi ajan myötä, kun maiden lainsäädännöt sopeutuvat keskenään ja pääomien lisäksi myös työvoima lähtee liikkeelle. Niin ei käynyt, ainakaan alkuun. Halpa velkaraha mahdollisti vanhojen ei-kilpailullisten rakenteiden ja ay-vetoisten jäykkien työmarkkinoiden säilyttämisen, kun kasvua oli ilman kilpailukykyäkin – kunnes tuli romahdus.
Ennen euron perustamista oli paljon puhetta niin sanotusta valuutta-alueen endogeenisyydestä. Jäsenmaat ovat ajan myötä pakotettuja sopeuttamaan lainsäädäntöään, tuote- ja palvelumarkkinoiden sekä työmarkkinoiden kilpailua samankaltaiseksi. Vaikka se ei euroalueen kymmeneen ensimmäiseen vuoteen ollutkaan totta, kriisi pakotti uudistumaan.
Eroja on vieläkin, mutta vaihtotase-erojen supistuminen kielii siitä, että kilpailukykyeroissa on tapahtunut samankaltaistumista. Se on ollut myös keskeisimmän rahoittajamaan Saksan sekä kriisimaita holhonneen Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n vaatimus: vaaditut rakenteelliset uudistukset ovat tarkoittaneet kilpailun lisäämistä ja työmarkkinoiden joustavoittamista.
Euroalueen integraation syventämisen kannalta keskeisintä on ollut, että Ranskan uusi presidentti Emmanuel Macron ja hänen puolueensa ovat olleet täysin sitoutuneita historialliseen työmarkkinareformiin Ranskassa.
Se on avannut Euroopan talous- ja rahaliitolle EMU:lle mahdollisuuden ottaa seuraava askel, mihin Saksa ei aiemmin ole ollut valmis. Saksan taloudellinen vahvuus on ollut euroalueen kannalta ongelma. Jos euroalueelle olisi kymmenen vuotta sitten rakennettu sisäisiä suhdannetasausjärjestelmiä, Saksa olisi joutunut maksumieheksi, ja jälleen olisi luotu uusi mekanismi, joka sallii muun Euroopan elää Saksan siivellä korjaamatta rakenteitaan.
Pidemmällä aikavälillä kuitenkin yhteinen talous ja tulonsiirrot heikommin kehittyville maille ovat valuutta-alueen säilymisen kannalta elinehto. Viime kriisissä euroalue säilyi kasassa, kun euroalueen sääntöjä rikottiin: maat pelastettiin yhteisvastuullisella velalla niin kriisimekanismien kuin Euroopan keskuspankin kautta.
Jos samaan tyyliin jatketaan, se kuitenkin ylläpitää moraalikatoa: aina voi ylivelkaantua. Sääntöihin pohjaava mallikaan ei toimi. Tarvittaisiin markkinaehtoista jäsenmaiden velkaa ja euroalueen yhteistä budjettia verotusoikeuksineen, yhteisine velkakirjoineen ja yhteisine taloushallintoineen. Tämän suhteen on tarkoitus muotoilla suuntaviivoja jo tänä vuonna Macronin ja Saksan liittokanslerina jatkavan Angela Merkelin johdolla.
Ranskalle euroalueen yhteinen talous on ollut haave jo pitkään. Saksa on ollut ajatuksen suhteen nuivempi, ellei se saa mahdollisuutta myös kontrolloida punakynällä jäsenmaiden budjetteja.
Budjettikurin sijaan vielä tärkeämpää lienee, että euroalueen yhteisen taloushallinnon rakentamisen yhteydessä rakennetaan mekanismit, missä jäsenmaat vastaisivat yksin omista veloistaan ja euroalue yhdessä vastaa vain yhteisesti otetusta velasta.
Samalla pitäisi huolehtia myös siitä, että jäsenmaat jatkavat rakenteellisia uudistuksiaan niin, että näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa euroalue käyttäytyisi aidosti optimaalisen valuutta-alueen tavoin. Työvoiman ja pääomien tulisi liikkua alueelta toiselle, tuotteita, tehtaita ja kauppoja voisi vapaasti sijoittaa minne vain, ja palkat joustaisivat työllisyyden ja yritysten maksukyvyn mukaan. Se saattaa edellyttää myös työlainsäädännön harmonisoimista euroalueella.
Saksalle euroalueen kehittäminen todelliseksi talousunioniksi on pidemmällä aikavälillä kannattavaa. Maan tuottavuus on hiipumassa. Halpa valuutta ja investointimahdollisuudet muualle kehittyvälle euroalueelle ovat Saksan etu.
Suomelle euroalueen syventäminen voi olla siunaus, joka helpottaa sen selviämistä tulevista vuosikymmenistä, kun ikääntymisen menot pahentavat Suomen julkisen talouden epätasapainoa pahasti.
Vaikka Suomi selviäisi ikääntymisen haasteista, se on syönyt taantumapuskurinsa tuleviksi vuosikymmeniksi. Siinä missä edellisen taantuman aikaan Matti Vanhasen toinen hallitus kykeni elvyttämään rakennushankkeiden, veronalennusten ja työnantajien Kela-maksunkin avulla, niin nyt minkäänlaista puskuria kysynnän notkahdukselle ei ole.
Jos euroalueella on tulevaisuudessa yhteinen budjetti, jota voidaan käyttää suhdanneluontoisesti investointeihin, se helpottaisi etenkin Suomen kaltaisia euroalueen heikoimmin pärjääviä maita. Samalla se antaisi helpotusta rakenteellisten uudistusten tekemiseen.
Saksa asettanee erittäin tiukat kriteerit sille, millaisilla talousuudistuksilla maat voivat yhteisestä budjetista saada suhdanneapua. Se tarkoittaa myös työmarkkinoiden laittamista kuntoon.
Suomalaisille päätöksentekijöille tämäkin on helpotus. Ei tarvitse ottaa suoraan vastuuta siitä, että työntekijöiden tesseillä suojeltua asemaa heikennetään, kun aina voi vedota ulkopuolisiin vaatimuksiin.
Niin muissakin kriisimaissa uudistukset saatiin aikaiseksi. ”Emmehän me, mutta kun IMF.”