Professori Tapio Bergholm on kirjoittanut presidentti Mauno Koivistosta jo kaksi erinomaista elämänkertateosta: Turun aikaa kuvailevan Kiihkeän Koiviston ja vuosien 1960-1970 ajanjaksoa käsittelevän Kovan Koiviston. Molemmat kannattaa ehdottomasti lukea, erityisesti nuorten poliitikkojen, joiden poliittisen lähihistorian huonoa tuntemusta olen joskus joutunut ihmettelemään.
Itselleni kumpikin kirja kumosi joitakin vääriä mielikuvia. Olin aikaisemmin luullut, että Mauno Koivisto ei Turun vuosinaan juurikaan pyrkinyt poliittisiin luottamustoimiin. Väärin. Kyllä hän pyrki, mutta kannatus ei riittänyt. Myös Koiviston kiihkeys ja itsevarmuus sekä vahva antikommunismi, joita teoksessa kuvataan mainiosti, oli hyvä palauttaa mieleen.
Ensimmäinen ajatus teossarjan kakkoskirjasta on, että Suomi ja maailma oli todella erilainen kuusikymmentäluvulla kuin nykypäivänä. Kuinka Turusta Helsinkiin muuttanut Työväen Säästöpankin johtaja saattoi solahtaa yhtäkkiä suuren puolueen keskeiseksi vaikuttajaksi? Toki hänen tarinansa oli kiehtova, satamajätkästä tohtoriksi. Mutta oikeastaan Mauno Koivisto ei ollut ahtaaja, vaan sataman konttorin hoitaja, eikä hän ollut kansantaloustieteilijä, vaan sosiologi.
Ensimmäiset merkit Koiviston kyvystä tunnustaa realiteetit valtiovarainministerinä koettiin heti hallituskauden alussa 1966. Hän ja Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris johdattivat tulevan pääministeri Rafael Paasion ja hallitusneuvotteluihin osallistuneet puolueet synkkien talouslukujen äärelle. Ensimmäisenä demarina Koivisto irtautui puolueensa kahdeksan kohdan vaaliohjelmasta. Uljaat tulevaisuudennäkymät vaihtuivat valtion talouden ja vaihtotaseen tasapainottamiskeinojen etsinnäksi, kuten Bergholm asian sattuvasti ilmaisee.
Mauno Koivisto ei ajattelijana aina ollut kovin helposti ennustettava. Vuonna 1963 hän puhui voimakkaasti vasemmistoyhteistyöstä. Mutta nuoria älymystöradikaalien ajatuksia Koivisto kutsui eräänlaisiksi ylisyöneiden yhteiskuntapiirien ilmavaivoiksi.
Mutta talouspoliitikkona hänen ajattelunsa oli vakaata. Valtiovarainministerinä Koivisto korosti, että valtiontalouden hoidossa on korvakuulon sijasta päästävä nuoteista soittamiseen. Minä ymmärrän mielipiteen niin, että oli toimittava tilanteen mukaan. Jos taloudellinen tilanne ei salli idealismia, on oltava realisti.
Suomen edellisen hallituksen suurin virhe oli, että se uskoi ”rahaa on” -ajatteluun ja lainojen korottomuuteen. Hallituksesta tuli SDP:n uuden talousajattelun koelaboratorio, johon keskusta yllättäen heittäytyi mukaan. Ja nyt nautimme sellaisen toiveiden tynnyrin karuista tuloksista.
Politiikassa ei ole tapana tunnustaa tehtyjä virheitä. Ja jos vaikka aivan sille tielle ei ryhdyttäisikään, SDP:n kannattaisi palauttaa Mauno Koiviston opit mieleen. Se olisi hyväksi puolueelle, ja ennen kaikkea Suomelle.