Kohti loppuaan kääntyvä eduskuntavaalikausi on ollut monella tavalla vaikea. Maan hallituksen työskentelyä ovat väijyneet heikentyvän maailmantalouden tummat pilvet, joiden aiheuttamaa tuskaa Ukrainan kriisi on vielä pahentanut.
Ekonomistit, journalistit ja tarkkasilmäiset kansalaiset ovat moitiskelleet Jyrki Kataisen kabinettia siitä, että se ei ole kyennyt tekemään tarpeellisia talouden korjausliikkeitä ja että monien periaatepäätösten konkretisointi on vesittynyt tai ainakin pitkittynyt.
Liian vähällä on jäänyt se tosiseikka, että tällaisen menon kansalaiset vaaleissa halusivat. Kirjailija Lasse Lehtinen ilmaisi asian niin, että ”sitä saa mitä tilaa”. Vaalitulos oli todella kimurantti, enemmistöhallituksen muodostaminen niin, että hallituksen sisällä olisi voinut vallita aito yhteistyöhenki, oli melkein mahdotonta. Kuuden puolueen hallitus viimein syntyi, mutta kokoonpanolla, joka kaikissa muissa läntisen Euroopan maissa olisi ollut sula mahdottomuus.
Ylileveää hallituspohjaa on perinteisesti pidetty suomalaisen politiikan vahvuutena, mutta nykyistä hallitusmenoa katsellessa ei asiasta ole välttämättä enää aivan samaa mieltä. Irtiottoja on ollut aivan liikaa, eikä hallitus voi työskennellä niin, että kun asioista on puheenjohtajien johdolla sovittu, ne viedään erilaisiin puolue-elimien käsittelyyn, jopa hylättäväksi. Tony Blairia siteeraten, ”johtaminen on sitä, että johtaa”. Mikä on sellainen puoluejohtaja, joka joutuu joka asiaa testaamaan kenttäväellä? Ei ainakaan johtaja, joka luottaa itseensä.
Kun itse alkaa kuulua politiikan nostoväkeen, ei voi olla huomaamatta myöskään sitä poliittisen kulttuurin muutosta, joka viime vuosien aikana on tapahtunut. Siinä meiningissä, johon itse totuin, hallitus hieroi asioita pitkäänkin sisällään, mutta kun päätös syntyi, sen takana seistiin yhtenä naisena ja miehenä.
Nykyisin tuntuu kovin usein siltä, että hallituksen päätökset ovat joillekin vain jonkinlaisia avauksia, joita ryhdytään hallituspuolueiden, jopa ministereiden, toimesta puimaan ja kritisoimaan julkisesti. Tässä kummallisuudessa erityisesti vihreät ja hallituksesta jo lähtenyt vasemmistoliitto ovat olleet merkillisen ahkeria.
Kaksi suurinta puoluetta, kokoomus ja sosialidemokraatit, ovat keskinäisessä yhteistyössään onnistuneet kohtuullisen hyvin. Mutta kestääkö linja hallituskauden loppuun saakka? Demareiden piirissä monet puheenvuorot ovat alkaneet kuulostaa enemmän haikailulta oppositioon kuin halusta ratkoa vaikeita asioita yhdessä.
Melkein kaikissa Euroopan maissa on kaksi poliittista blokkia, keskusta-oikeisto ja sosialistit. Vaalien jälkeen on lähes aina selvää, millainen hallitus syntyy. Tosin ei aivan poikkeuksetta, Saksassakin syntyi sinipuna kimurantista vaalituloksesta johtuen. Silti suomalaista käytäntöä on vaikea selittää muualla Euroopassa. Nykygalluppien mukaan porvaripuolueilla on meillä 75 prosentin kannatus vasemmiston yhteiskannatuksen jäädessä noin neljännekseen. Silti voimasuhteet hallituksessa ovat melkein tasan.
Vaikka hallitustyöskentely selkiytyisi, jos Suomessa olisi kaksi puoluetta, Suomen porvarit ja Suomen demarit, ei tavoite ole järkevä. Sen sijaan sopii toivoa, että kansalaiset vaaleissa äänestävät puolueita, jotka pystyvät kantamaan vastuuta myös vaikeina aikoina ja että puolueiden puheenjohtajiksi valitaan ihmisiä, jotka osaavat selittää omille kannattajilleen ja kansanedustajilleen, että hallituksessa olo on soutamista samassa veneessä samaan suuntaan, eikä huopaamista tai vieraisiin veneisiin huutelua.
Kari Häkämies on Lounais-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja.