– Näiden vuosien aikana olen saanut nähdä, kuinka iloinen ja innostunut kollega muuttuu kyyniseksi ja välinpitämättömäksi. Kunhan selviää päivästä toiseen, vuorosta toiseen, toteaa nimettömänä pysyttelevä sairaanhoitaja Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan.
Hoitaja kertoo joutuneensa opettelemaan omia rajojaan työssään.
– Että jaksaisin olla läsnä myös omalle perheelleni. Että työ on työtä. Että jatkuva paine, kiire, potilaiden tarpeet ja omaiset eivät imisi minua kuiviin. Että jaksaisin kaiken keskellä hymyillä, lohduttaa, kannustaa ja samaan aikaan myös luottaa omaan ammattitaitooni. Että selviän sairaanhoitajana myös lähihoitajan, farmaseutin, lääkärin, sihteerin, psykologin, laitoshuoltajan ja fysioterapeutin tehtävistä.
– Sairaanhoitaja huolehtii alusastiat, oksennukset, lääkityksen, ruokailun, liikkumisen avustamisen, lääkäreiden avustamisen, jatkohoidon järjestämisen ja ohjauksen. Sairaanhoitajan ajatellaan selviävän näistä ja paljon muusta.
Hänen mukaansa sairaaloissa tehdään päivittäin ”turhia ja kalliita tutkimuksia”.
– Liikuntakyvytön ihminen joutuu kokemaan kärsimystä tuskallisten toimenpiteiden vuoksi. Kuolevalta otetaan verikokeita joka aamu. Hauraalle vanhukselle tehdään toimenpiteitä, joista saadaan kyllä diagnoosi, mutta tilannetta ei enää voida korjata.
– Tämä kaikki saa minut surulliseksi ja turhautuneeksi. Menetän työn ilon, jota meidän jokaisen tulisi voida tuntea, hän toteaa.
Hoitajien työ ei saa kirjoittajan mukaan osakseen sille kuuluvaa arvostusta.
– Ei riitä, jos itse arvostan osaamistani. Sillä arvostuksella ei elä. Sillä ei makseta talolainoja tai hankita lapsille uusia vaatteita.