Vietin viime viikon hiihtolomaa Ruotsin Sälenissä. Tämä, jo perinteiseksi muodostunut visiitti ”pohjoisen alppilaaksossa” antoi taas oivan mahdollisuuden tarkastella länsinaapurimme meininkiä vähän laajemminkin. Viikkoon mahtui urheilun lisäksi myös aimo annos penkkiurheilua, joten iloisimmat huomiot liittyivät olympiakisoihin, joiden osalta ruotsalaiset tuntuivat riemuitsevan saavutuksistaan vähintäänkin yhtä railakkaasti kuin me suomalaiset omistamme.
Olemme monessa tottuneet siihen, että meillä suomalaisilla ja ruotsalaisilla on useimmiten varsin samanlaisia näkemyksiä maailman menosta. Tämä on ymmärrettävää; ovathan yhteiskuntamme niin monessa mielessä samankaltaisia ja yhteinen historiamme pitkä.
Elintasoerommekin ovat pikku hiljaa tasoittuneet, vaikka Ruotsin henkeä kohti laskettu varallisuus on edelleen merkittävästi korkeampi kuin Suomessa. Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori on osuvasti todennut, että siinä missä suomalainen yksityistalouden pääoma on kumuloitunut toisen maailmansodan jälkeen noin 70 vuotta, ruotsalainen yksityisvarallisuus on ehtinyt karttua 700 vuotta.
Vaikka Ruotsi eittämättä on entinen eurooppalainen suurvalta, se on Pohjoismaissa taloudellisessa mielessä edelleen johtoasemassa Norjan öljyvaroista huolimatta.
Myös talouselämämme on pitkälti yhteistä. Moni yritys on aloittanut kasvun laajentamalla juuri länsinaapuriin. Erityisen voimakasta verkottuneisuus pohjoismaisilla markkinoilla on edustamallani finanssisektorilla. Finanssitalojen osalta on välillä jopa vaikea määritellä ”oikeaa kotimaata”, niin aidosti pohjoismaisia toimijoita alan yritykset ovat.
Tästä näkökulmasta onkin huomionarvoista, kuinka erilaisia kansantaloutemme poliittiseen asemoitumiseen liittyvät ratkaisut ovat, vaikka olemme molemmat EU-jäsenvaltioita. Ruotsi on jäänyt ulos eurosta ja on tällä hetkellä erittäin kriittinen Euroopan pankkiunionin rakentamisen suhteen. Toisaalta nämä kaksi asiaa ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa. Välillä tämä vain tuntuu unohtuvan – ehkäpä poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä.
Ruotsin valtiovarainministeri Anders Borgista on julkisesti pyritty tekemään jonkinlaisen euroskeptisen herätyksen airut, kun hän on julkisesti eurooppalaisilla foorumeilla kritisoinut ajatusta pankkiunionista. Tämä on kuitenkin liian yksioikoinen johtopäätös.
Ruotsin valintojen takana on analyysi, jonka pääarkkitehtina valtiovarainministeri Anders Borg totta kai on. Borg on tehnyt sinänsä oikean havainnon, että Ruotsin pankkisektorin koko suhteessa maan bruttokansantuotteeseen on yksi maailman suurimpia. Hän pitää pankkien merkitystä Ruotsin kansantaloudelle niin merkittävänä, että Ruotsilla pitää olla käytössään riittävät mahdollisuudet vaatia pankeiltaan muita eurooppalaisia pankkeja parempaa vakavaraisuutta ja täten varmistua siitä, ettei ”ylisuuri” pankkisektori missään tilanteessa kaadu ruotsalaisen veronmaksajan syliin.
Länsinaapurimme kirstunvartija on lisäksi huolestunut Ruotsin yksityisen sektorin velkaantumisesta ja ennen kaikkea velkaantumisvauhdin kasvusta. Muun muassa asuntoluottokanta kasvaa tällä hetkellä Ruotsissa voimakkaasti. Lisäksi valtaosa lainoista on lyhentämättömiä, eli velalliset maksavat ainoastaan korkoja, mutteivät lyhennä itse lainapääomaa. Tässä mielessä tilanne poikkeaa Suomen asuntoluottomarkkinoista aivan ratkaisevasti.
Borgin analyysin molemmat puolet – pankkisektorin suuri koko ja velkavivun lisääntyvä käyttö – ovat varmasti jossain määrin aitoja huolenaiheita, vaikka kansainvälisessä vertailussa niin Ruotsin pankeilla kuin kotitalouksillakin menee erittäin hyvin. Pankkiunioni ei silti millään tavalla estä tai heikennä Ruotsin kansallisia mahdollisuuksia tarttua näihin huoliin.
Todelliset huolenaiheet pankkiunionin suhteen valtiovarainministerillä lienevät kuitenkin raadollisempia ja puhdasta valtapolitiikkaa. Todennäköisesti Borg ei pidä pankkiunionista yksinkertaisesti siitä syystä, ettei Ruotsin ole euron ulkopuolisena maana kovin helppoa löytää paikkaansa pankkiunionipöydästä.
Borg on todennut, että pankkiunioni kyllä sopisi Ruotsille, jos perussopimusta muutettaisiin niin, ettei päätöksenteko rakentuisi Euroopan Keskuspankin ja eurojärjestelmän instituutioille. Ruotsia risoo pankkiunionissa etenkin se, että euron ulkopuolelle jäämisen poliittinen hinta samalla kasvaa, kun Ruotsi ei pääse yhtä lailla eurooppalaisten kumppaniensa kanssa rakentamaan entistä vakaampaa ja toimivampaa finanssijärjestelmää.
Tammikuussa 2013 huippukokouksessa Borg myönsi turhautumisensa ääneen lausuessaan pankkiunionin luomisesta:
“Se (pankkiunionin luominen) tarkoittaisi sitä, että olisimme siitä lähtien enemmän erillämme kuin ennen… Nyt liikutaan kohti europankkeja, euroveroja, eurosiirtoja, eurokomissiota.”
Kyllä länsiveljiä harmittaa, kun he vihdoin huomaavat joutuneensa ulkokehälle.
Piia-Noora Kauppi on Finanssialan keskusliiton toimitusjohtaja.