Kun Ian Fleming julkaisi vuonna 1953 ensimmäisen Bond-romaaninsa Casino Royale, sai Neuvostouhan edessä elänyt vapaa maailma uuden kiinnostavan propagandatyökalun. Kylmää sotaa ryhdyttiin käymään viihteessä uusin tyylein. Sankari oli avoimen vihamielinen, aggressiivinen ja naisiin menevä mies, joka puistattaa jokaista tämän päivän feministiä. Vaikka 007 saavuttikin valtaisan menestyksen, näyttelijävaihdokset uhkasivat panna lopun elokuvien sarjalle.
Kirjailija Ian Fleming marmatti kustantajalleen liki jokaisen kirjansa jälkeen jättävänsä puuhan. Hän oli kyllästynyt kirjoittajan työhönsä Jamaikan loma-asunnollaan. Hänen kohtalokseen voisi olettaa virhettä, jonka teki plagioidessaan hylätyn, useamman kirjoittajan työstämän käsikirjoituksen. Siitä syntyi vuosien oikeustaistelu ja motivaation lasku.
Sean Connery oli näyttelijä, johon Bond-elokuvien katsojat ehkä eniten mieltyivät. Connery oli miehekkään karski, ensimmäisenä Bondina hän pääsi tavallaan sanelemaan sankarihahmon olemuksen, jonka rinnalla häntä vuodesta 1967 lähtien seuranneet leimautuivat – ainakin aluksi – pelkiksi yrittelijöiksi.
Menestyvä ongelmien kerääjä
Ian Fleming oli syntynyt kultalusikka suussa. Kun hänen kansanedustajanakin toiminut isänsä kuoli sodassa, itse Winston Churchill kirjoitti muistosanat The Timesiin. Ian oli hienojen koulujen kasvatti, mutta kuten monet menestyneet, hän oli nuorena huikentelevainen, tuhosi henkilösuhteita eikä tuntunut viihtyvän oikein missään.
Omien sanojensa mukaan hänen ”oli saatava tehdä jotain viihdyttävää”.
Vastoin kuin väitetään, Fleming ei ollut sotasankari vaan istumatyötä tekevä merivoimia palvellut tiedusteluosaston virkamies. Kielitaitonsa ja työssä avautuvien näköalojen ansiosta hän kuitenkin latasi itseensä sellaista tietoa, joka tuli värittämään hänen kirjojensa sisältöä uskottavia sekä mielikuvituksellisia yksityiskohtia myöten. Flemingiä tunteneet näkivät Bond-kirjoissa selviä viittauksia hänen omiin kokemuksiinsa.
Kuten viihdekirjailijat hyvin usein, myös Fleming kärsi väheksymisestä niin julkisessa kuin yksityiselämässään. Monen kriitikon mielestä hän olisi kyennyt saavuttamaan kehuja korkeakirjallisilla tasoilla, mutta asetti itse siinä suhteessa riman varsin matalalle.
Kirjat saattoivat syntyä valtavalla vauhdilla niin, että hän kuin tahallaan suhtautui työhönsä vähätellen. Hän oli melankolinen, menestyneen vanhemman veljensä varjossa kasvanut ongelmalapsi. Hän olisi toivonut saavansa kehuja edes vaimoltaan.
Mutta rahaa tuli. Hän onnistui luomaan tavaramerkin, joka löi vanhan kaavan agentti- ja jännitystarinat. Hän toi kirjojensa kautta valkokankaalle suorasukaisen seksuaalisuuden. Yleisö pääsi nauttimaan rikkaan eliitin elämänkuvauksista, antisankareista ja tyylikkäistä roistoista. Ja mikä oli monille vastenmielistä: avoimet, mainokselliset tavaramerkkien esillepanot.
”Viimeinen James Bond”
Jo alusta pitäen oli arpapeliä, kuka saisi kunnian olla ensimmäinen elokuva-agentti 007. 1950-luvun lopulla Flemingin ehdokassuosikki oli David Niven. Tämä sai pääosan yhdessä ”epävirallisessa” Bond-filmatisoinnissa.
Seuraavaksi kirjailija ehdotti Richard Burtonia. Sitten huhujen kohteena oli Peter Finch. Tuottajakaksikko Broccoli & Saltzman olivat ostaneet seitsemän kirjan elokuvaoikeudet ja tuumivat uudelleen: kenties sittenkin Niven, Cary Grant, Trevor Howard, James Mason?
Monen mutkan jälkeen tehtävään nimettiin skotti Sean Connery, tuntematon kasvo. Connery ryhtyi tehtävään sillä ehdolla, ettei elokuvia suollettaisi kaksi kertaa vuodessa, vaan harvemmin. Ratkaisu osoittautui oikeaksi. Connerin avulla oli isketty kultasuoneen.
Connerin jäätyä hetkeksi pois elokuvaketjun loppu oli lähellä. Yhden Bond-roolin teki George Lazenby, jolloin pessimistit epäilivät Bond-spektaakkeleiden päättyvän. Connery teki kuitenkin vielä kaksi Bondia.
Kun Roger Moore sai pääosan, häntä ei tahdottu hyväksyä. Mutta elokuva elokuvalta tämä entinen Simon Temple Pyhimys-sarjasta alkoi purra, ja Moore sai tehdä kuusi jaksoa putkeen.
Sen verran sekavaa roolijaosta päättäminen oli, että ennen kuin Moore teki vielä viimeisensä, Connery sai huitoa Bondina vielä yhden osan. Molemmat saivat siis seitsemän kertaa esiintyä Bondina virallisissa elokuvateatteriversioissa.
Tähän mennessä Moore on ollut Bondeista vanhin, aloittaessaan 45-vuotias ja viimeisen tehtyään jo 58-vuotias. Häntä seuranneet Timonthy Dalton (2 osaa) tai Pierce Brosnan (4 osaa) eivät yltäneet edeltäjiensä tai seuraajansa Daniel Craigin (tähän mennessä neljä elokuvaa) tähdittämien tuotantojen menestykseen.
Sekä Connery ja Moore ovat saaneet arvonimekseen sir, mutta pitkässä juoksussa kaikilla elossa olevilla Bondeilla on britteinä siihen mahdollisuus, kunhan vain jaksavat raataa ja luoda mainetta arvostettuina näyttelijöinä.
Tänään tämä aikuisviihteen brändi on levinnyt myös lapsille tarkoitettuun viihdeteollisuuteen. Tuoteperheen historia on sarja jatkuvia oikeudenkäyntejä ja riitoja. Mielenkiintoista onkin lukea Sean Eganin teoksen kuvauksia, kuinka vuoron perää haastateltavat kertovat olleensa tekemässä jotakin oleellisen ratkaisevaa pitkien prosessien eri vaiheissa. Sen ymmärtää, kun tietää kuinka suuresta kunniasta Bondin kulisseissa kamppaillaan.
Roger Moore vaali puolestaan mainettaan toimimalla paikoin raakojen Bond-tehtävien rinnalla UNICEFin hyvän tahdon lähettiläänä.
Sean Egan: Kuolematon James Bond. Salaisen agentin koko tarina. Minerva 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.