Verkkouutiset

Miehiä etulinjassa kesällä 1941. (SA-kuva)

Rintamakarkurikin pääsi sankarihautaan

Usein rintamakarkuruus johtui monien tekijöiden summasta.

Filosofian tohtori Tuija Saarinen-Härkönen käsittelee teoksessaan suomalaisia rintamakarkureita. Kirjassa käydään lävitse myös hänen isoisänsä Eino Hietarinnan tarina.

Eri syistä ja eri tavoin omille teilleen lähteneitä asevelvollisia lasketaan olleen talvi- ja jatkosodan aikana ainakin 35 000, tosin eri tutkimuksissa mainitut lukemat vaihtelevat riippuen niiden lähteistä ja laskentaperusteista. Luotettavaa ja lopullista lukemaa on mahdotonta saada selville.

Usein karkuruus johtui useiden tekijöiden summasta. Miehiä saattoi vaivata nälkä, kylmyys, unenpuute tai huonot varusteet. Varusteiden riittämättömyys ilmeni jo talvisodassa ja sama ongelma toistui jatkosodassa. Miehet olivat lähteneet sotaan kesävaatteissa, jotka eivät lämmittäneet enää syyspuolella.

Osa karkuruudesta johtui sodanvastaisuudesta, sotaväsymyksestä sekä epäluulosta jatkosodan tarkoitusta ja lopputulosta kohtaan. Etenkin hyökkäysvaiheessa vanhan rajan ylitys oli joillekin liikaa. Rintamalla olo huonojen säiden ja askeettisten olosuhteiden armoilla oli hermoja koetteleva kokemus ilman taistelutilanteiden kauhukokemuksiakin.

Monille miehillä leirielämän perushankaluudet riittivät syyksi lähteä omille teilleen. Esimerkiksi saappaita ei ollut tarpeeksi. Miehet joutuivat olemaan myös likaisissa varusteissa, sillä vaatehuoltoa ei aina kunnolla toiminut.

Joissakin tilanteissa oli vaikea määritellä, oliko kyse karkuruudesta vai pakenemisesta kaoottisessa vetäytymisvaiheessa ankaran hyökkäyksen alla. Tällaisessa tilanteessa miehet joutuivat tahtomattaan erilleen joukko-osastostaan.

Karkurin arkea

Yksiköstään karkuun lähteneen oli ensinnäkin mietittävä minne piiloutua. Vaihtoehtoina oli vaeltaa kotiin, piiloutua luontoon metsäkaartilaisena, pyrkiä sulautumaan kaupunkiväestön sekaan tai jäädä rintaman tuntumaan etulinjaa turvallisempaan asemaan. Osa miehistä piileskeli evakuointien tyhjiksi jättämissä kylissä.

Siviiliväestön joukossa liikkuneet karkurit saattoivat yrittää harhauttaa etsijöitä tekeytymällä esimerkiksi väestön- tai ilmasuojelumiehiksi.

Kesäaikaan luonnossa piileskely onnistui vaikka havumajassa, tai jopa taivasalla, mutta syksyllä ilman viiletessä oli hakeuduttava rakennusten suojiin tai tehtävä kunnollinen suoja. Metsät tarjosivat tietenkin puuta majoja ja korsuja varten. Hyvin rakennettu korsu saattoi olla lämmin ja pitkäaikainen piilopaikka.

Eino Hietarinne

Vuonna 1905 Orimattilassa syntynyt Eino Hietarinne palveli talvisodassa työvelvollisena. Tämä johtui siitä, että Eino oli vuonna 1925 menettänyt erilaisten rikkeiden takia kansalaisluottamuksensa. Tuolloisen lainsäädännön mukaan kansalaisluottamuksensa menettäneitä asevelvollisia ei saanut käyttää sotapalvelussa.

Jatkosodassa tilanne oli muuttunut ja Hietarinne palveli sotamiehenä Jalkaväkirykmentti 46:n riveissä ja oli mukana ankarissa hyökkäysvaiheen taisteluissa. Syksyllä 1941 Hietarinen sai olosuhteista tarpeekseen ja hän karkasi yksiköstään Terijoen seudulla. Eino ei mennyt kotiinsa Orimattilaan, sieltähän häntä olisi etsitty ensimmäisenä. Karkumatka suuntautui Helsinkiin ja hän ehti olla noin viikon verran vapaalla ennen kuin hän jäi kiinni.

Eino päätettiin palauttaa rintamalle, mutta hän ei ollut ajatuksesta lainkaan innoissaan ja junanvaihdon yhteydessä Lahden rautatieasemalla hänen onnistui paeta.

Tämän karkumatkan aikana Eino ehti piileskellä liki kuukauden, ennen kuin hänet jälleen pidätettiin. Nyt karkuri vangittiin odottamaan oikeudenkäyntiä. Tuomio oli kolmen ja puolen vuoden mittainen kuritushuonetuomio ja kansalaisluottamuksen menettäminen.

Hietarinne siirrettiin Sukevalle, jonne oli rintamakarkurien lisäksi koottu poliittisilta mielipiteiltään epäluotettavaksi katsottuja vankeja, käytännössä kommunisteja. Ylipäätään Suomen vankilatilat olivat tupaten täynnä. Sotilasvankeja oli ajoittain yli 40 prosenttia vankien kokonaismäärästä ja vankeinhoitoviranomaisten voimavarat olivat koetuksella.

Tilanteen helpottamiseksi perustettiin omia vankipataljoonia, joiden tarkoituksena oli tarjota sotilasvangeille mahdollisuus sovittaa rikoksensa etulinjassa. Eino hakeutui rintamalle, koska siellä oli paremmat olosuhteet kuin vankilassa. Siellä ruoka-annokset olivat minimissään ja vangit sairastuivat erilaisiin puutostauteihin. Saarinen-Härkösen mukaan Suomen vankiloissa todettiin jatkosodan aikana 27 nälkäkuolemaa.

Merkittävä etu vapaaehtoisena rintamalle lähtemisessä oli, että hyvällä käytöksellä oli mahdollista päästä lomille. Myös Eino pääsi kymmenen päivän mittaiselle lomalle lokakuussa 1942, mutta tästäkin koitui ongelmia. Eino ei palannut joukko-osastoonsa ajoissa, koska hänet pidätettiin juopuneena loman loppuvaiheessa. Tästä rikkeestä Hietarinne pääsi melko vähällä, koska hän oli siihen asti toiminut komppaniassaan mallikkaasti.

Einon sota päättyi elokuussa 1943, jolloin hän sai surmansa ollessaan vartiopalveluksessa. Hietarinne haudattiin Orimattilan sankarihautausmaalle.

Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne. Yksi monista. 232 sivua. Minerva Kustannus Oy.

Jarkko Kemppi

Uusimmat
MAINOS