Maltillinen vasemmisto etsii äänestäjiä. Sovelluksia on monenlaisia, joista italialainen on yksi kiinnostavimmista. Sen kärkihahmo Matteo Renzi on eurooppalaisen politiikan keskiössä, kun Italia on nyt EU:n puheenjohtajamaa. Keskustelun ottaminen haltuun kertoo jo jotakin miehen pelisilmästä.
Renziä on verrattu entiseen Ison-Britannian työväenpuoluetta edustaneeseen pääministeriin Tony Blairiin, joka lanseerasi kolmannen tien – keskustahakuisen vasemmiston. Ainakin ikänsä ja karismansa puolesta Renzin vertaaminen Blairiin lienee osuva. Poliittisen agendan suhteen asiasta ei voi olla vielä varma. Yhtäältä Renzi korostaa Italian työmarkkinoiden uudistumistarpeita, mikä perinteisesti kuuluu oikeistolaiseen agendaan. Toisaalta Renzi on ottanut talouskuripolitiikkaan etäisyyttä – hän haluaa näyttäytyä Angela Merkelin vastapainona, kun kukaan muu ei oikein siihen uskottavasti kykene.
Talouskurin vastustaminen on agenda, jolle on vaikea saada kannatusta ainakaan Suomessa. 1990-luvun muistot ja varoittavat esimerkit Etelä-Euroopasta ovat jättäneet jälkensä. Siitä huolimatta SDP:n tuoreehko puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Antti Rinne yrittää päästä tähän imuun mukaan. Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari säesti Rinnettä arvostelemalla kokoomusta, joka hänen mukaansa pyörittää rahisevaa kurilevyä.
Kansanedustajaksi noussut taloustuntija Elina Lepomäki huomautti osuvasti blogissaan, että velkaantumisen salliminen johtaisi yhteisvastuun lisääntymiseen: suomalaiset kantaisivat suuremman vastuun esimerkiksi Italian velasta. Irvokkaaksi tilanteen tekisi se, että Italian kansalaiset ovat suomalaisiin nähden vähävelkaisia ja varakkaita, vaikka Italian valtion velkasuhde heikko onkin.
SDP:n puheenjohtaja on vaihtunut. Jutta Urpilainen vaati aikanaan sitkeästi ja sai lopulta läpi Kreikan lainoihin vakuusjärjestelyn. Perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaalien voiton jälkeen Urpilaisen SDP:llä ja muilla suurilla puolueilla oli tarve näyttää, että eurorintamassa seisominen ei tarkoita epäisänmaallista eurointomielisyyttä. Vakuudet olivat Urpilaisen SDP:n retoriikan keskiössä taistelussa Timo Soinia vastaan. Antti Rinne vie nyt SDP:tä lähemmäs eurooppalaisten sosialistipuolueiden linjaa kyseenalaistamalla talouskurin – politiikan, jolla halutaan estää velkaantuminen ja siitä muodostuva velanhoidon yhteisvastuu.
Tai sitten talouskurin vastustaminen on pelkkää retoriikkaa. Voi olla, että vasemmisto hakee kosmeettisilla muutoksilla perusteita todeta, että oikeistolainen talouskuripolitiikka on estetty. Italian Renzi on esimerkiksi vaatinut, että digitaaliseen infrastruktuuriin tehdyt investoinnit pitäisi rajata pois jäsenmaiden alijäämälaskelmista. Kuulostaa nappikaupalta ja omituiselta: valtioiden on itse kyettävä priorisoimaan menonsa. Eikä sitä paitsi digitaalisen infran valtiollisten investointien pidä olla erityissuojeluksessa. Jo nyt valokaapeleita on vedetty valtion varoin ties minne samaan aikaan, kun langattomat 4G-ratkaisut näyttävät voimansa.
Sinänsä talouskurin yhteyttä matalaan kasvuun on hyvä tarkastella kiihkottomasti, mutta todisteita olisi hyvä lyödä pöytään. Talouden löperö hoitaminen, vakaussopimuksen ylenkatsominen, johti euroalueen pahimpaan kriisiin ja velkataakan jakamiseen sekä lopulta matalaan kasvuun. Mitään takeita ei ole siitä, että euroalue kestäisi vastaavan uuden paineen.
Rahapolitiikka on jo löysää ja EKP:llä on keinoja löysentää sitä edelleen. Monissa Euroopan maissa, kuten Suomessa, velkaelvytys on edelleen päällä. Missä siis on se talouskuri?
Yhtä lailla kun vasemmisto syyttää talouskuria, sen pitäisi uskottavuuden nimissä arvioida työn tarjonnan, verotuksen ja koulutusjärjestelmän vaikutusta kilpailukykyyn. Jäämme odottamaan kolmatta tietä.
Alberto Claramunt on Nykypäivän ja Verkkouutisten päätoimittaja.