Ollakseen Italian kulttuurihistorian tietokirjailija, Pekka Matilainen osaa olla niin sanoistaan paikoin sukkela, ettei kirja ole lukijalleen väitöskirjatunnelmaa tavoitteleva otsaryppyinen viisauden todistus. Tähän yhdeksi selitykseksi voi nähdä, että Matilainen on työskennellyt Yliopisto-lehden päätoimittajana. Siinähän yhtyvät kaksi osaamisen elementtiä: tiede ja journalismi. Niitä voi tänä päivänä hyvällä syyllä pitää pyrkimyksiltään kahtena, toisilleen vastakkaisena maailmana, mutta Matilainen osaa tieteen popularisoinnin.
Matilainen on erittäin lukenut, muttei väitellyt tai suorittanut auktoriteettien hyväksymiä oppiarvoja. Siksipä hän on varsin vapaa tieteellisistä totuuksista tai oikeiden johtopäätösten jakajista. Esimerkiksi päätelmät siitä, kuka keksi, johdatti tai millä kellonlyömällä italialaiset ja vähitellen koko sivistyneen Euroopan renessanssiin, hän ohittaa hymyssä suin.
Renessanssi on käsitteenä vaikeasti määriteltävissä ja niin kuin eri kaupunkien, maiden ja maanosien muutokset, tuokin aikakausi syntyy ja haalistuu hitaasti. Matilainen melkein naureskelee kaikille niille suurille historian tulkitsijoille, jotka näkevät alku- ja loppuhetket, ensimmäiset ja viimeiset henkäykset. Kuitenkin 1300–1500-luvut voidaan tavalla tai toisella määritellä renessanssin vuosisadoiksi.
Humanismi johdatteli antiikin tiedonjanoon
Paras on siis lähestyä renessanssia vaikkapa sitä vielä löyhemmästä, edeltävästä käsitteestä eli humanismista. Sillähän alkujaan tarkoitettiin vanhojen, antiikin aikojen käsikirjoitusten etsimistä, keräilyä ja kopioimista yleisempään käyttöön.
Yksi keräämisen sankareista oli Niccolo Niccoli. Hän oli tuon ajan elitistisen tavan mukaan perustanut kotikirjaston, joka hänen kuoltuaan 1437 käsitti 800 nidettä – siis ennen kirjapainotaidon keksimistä. Kirjasto oli kaikille avoin, ja kun kirjat lahjoitettiin San Marcon luostarille, siitä tuli Euroopan ensimmäinen julkinen kirjasto.
Tiedollinen pohja Kreikan ja Rooman antiikkiin avautui ja loi perustan renessanssille, ”uudelleen syntymiselle”. Paradoksaalista on, että ennen tuota heräämistä Roomassa oli paljon vähemmän merkkejä antiikista kuin myöhempinä, uuden ajan vuosisatoina, saati nyt.
Humanismi rohkaisi myös löytämään, levittämään ja luomaan uutta. Tämä tarkoitti asteittaista kapinointia paavin johtamaa kirkkoa vastaan. Aika rohkaisi pilkantekoon, joka aluksi levisi tekstikopioiden, lausujien ja laulajien välityksellä, kunnes kirjapainon keksiminen vaikeutti entisestään sensurointia. Pappien, munkkien ja nunnien puhtaus kyseenalaistettiin, ja totuus korvensi auktoriteetteja samalla, kun kerettiläiset korventuivat paavien rovioilla.
Olihan se tietysti kieltämättä kiusallista kirkonmiehen kuulla tai lukea vaikka seuraavaa:
”Muuan pergolalainen vuoristolaismies halusi naida yhden naapurinsa nuorista tyttäristä. Mutta kun hän näki tytön, tämä vaikutti hänestä vähän liian nuorelta ja hentoiselta. Loukkaantunut isä tokaisi: Tyttö on paljon kypsempi kuin luulet. On nimittäin pyöräyttänyt jo kolme poikaa meidän kirkkoherrallemme”.
Suurten muutosten hitaus
Renessanssiksi nimitetty ajanjakso toi Eurooppaan yltäkylläisyyden ja ilmaisurohkeuden tunnelman. Alastomuus ja valoisuus tulivat rohkeasti esille. Voimme vain kuvitella, miten hengästyttävää oli katsella Donatellon David-patsasta vuonna 1430. Naisen alastomuus heijastui Botticellin Venuksessa vasta 50 vuotta myöhemmin. Keskiajan kireys oli saanut seuraajakseen valoisammat taiteen ilmaisumuodot samalla, kun tiede haastoi uskontojen dogmit.
Vapauden tuulten ja taiteen uudistuminen tapahtui paljolti myös taloudellisten kehysten muuttuessa. Kun esimerkiksi Firenze rikastui, taistelu rahasta ja vallasta koveni. Rahamiesten ja aatelin yläluokka hallitsi ja valvoi tiukasti vapauttaan riistää nopeasti kasvavaa proletariaattia. Palkat pidettiin mahdollisimman alhaalla, työntekijäin järjestäytyminen oli kielletty. Jopa eliitin itsensäkin oli nöyrryttävä, kun Medicit ottivat vallan kaupungissa.
Kyse oli pääosin rahakkaiden miesten ehdoilla tapahtuneista uudistuksista. Oli millä ostaa taiteilijoilta upeita töitä. Se oli kilpailua. Osaavat naiset jäivät suurelta osin nimettömiksi, vaikka heitäkin tiedetään olleen ammattitaiteilijoina. Artesaani- ja kauppiasluokan naisilla oli enemmän vapauksia kuin aristokraattien hoveihin sidotuilla sisarillaan.
Pekka Matilainen esittelee renessanssin ajan juorukalenteria. Vuoden 1427 verotettavien joukossa oli esimerkiksi miekkailunopettaja, näyttelijäkoulun johtaja ja tykkiruudin valmistaja. Prostituoituja ei löytynyt, mutta bordellien omistajia jokunen. Vauraus oli miesten käsissä. Laajat kansankerrokset eivät kuuluneet renessanssin nautiskelijoihin, mutta kulttuurielämän uudistuminen heijastui silti laajalle.
Paluu nykyaikaan
Matilainen ei kirjoita kovin yksityiskohtaisesti itse renessanssista, kuin siitä mitä oli sitä ennen ja sen jälkeen. Muistikuva tuosta ajasta on ihannoiva, sävyiltään sensuelli: taiteilijat ryhtyivät paikoin vallattomiksi, tiedemiehet ja uskon uudistajat jopa uhkarohkeiksi, henkensä edestä.
Kirjaansa Matilainen on ollut kirjoittamassa Villa Lantessa, Rooman yhdellä kukkulalla sijaitsevassa renessanssihuvilassa, missä toimii Suomen Rooman-instituutti. ”Muutoksen tekijät” päätyy nykyaikaan, jossa yhdessä Rooman parhaiten säilyneessä renessanssirakennuksessa voi ihastella mennyttä aikaa ja sen ymmärtämisen taitoa.
Ensin Matilainen muistelee pilke silmäkulmassaan vuotta 1987, jolloin hän kätteli tulevaa pyhimystä:
”Olin 1987 mukana suomalaisessa delegaatiossa luovuttamassa Tuomo Pekkasen kääntämää latinankielistä Kalevalaa Johannes Paavali II:lle. Tapauksesta uutisoitiin paikallisissa lehdissä, joissa Lanten silloisen johtajan Unto Paanasen nimi oli muuttunut Paanasen harmiksi muotoon Uno Banane”.
Vuodesta 2014 Pekka Matilainen haluaa taasen muistaa Italian huhtikuun puolivälin sotilasparaatit ja isänmaallisuuden. Villa Lanten asukkaat kyselivät syytä juhlimiseen:
”Meille kerrotaan, että syy on Italian vapautuminen Saksan miehityksestä toisessa maailmansodassa. Meitä suomalaisia hymyilyttää: miehityksestä? Eikö Mussolinin fasistinen Italia ollutkaan sodassa natsi-Saksan liittolainen? Muutkin kuin suomalaiset osaavat tulkita toista maailmansotaa uusiksi”.
Mitä tällä on tekemistä renessanssin kanssa? Villa Lante on tiettävästi rakennettu keisarillisen huvilan raunioille. Kyse on kaikelta osin menneisyyden hallitsemisesta ja uuden luomisesta – kirjaimellisesti renessanssista.
Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät. Renessanssin synty ja perintö. Atena 2016.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII