Eurovaalit käytiin tilanteessa, jossa EU:n talouskehitys on ollut hyvin heikkoa jo kuuden vuoden ajan. Heikon talouskehityksen seurauksena EU:n työttömyysaste on reilut kymmenen prosenttia. Espanjassa ja Kreikassa joka neljäs työnhakija on vailla työtä. Pitkään jatkuva korkea työttömyys ajaa ihmiset hakemaan syyllisiä. Helppo ratkaisu on syyttää ongelmista EU:ta.
EU:n syyllistäminen sai myös vastakaikua äänestäjiltä. Kaksi merkittävintä voittajaa olivat Ranskan äärioikeisto Marine Le Penin johdolla ja Ison-Britannian itsenäisyyspuolue. EU-kriittiset puolueet ovat syntyneet kansallisista lähtökohdista, joten ne eroavat toisistaan monella tavoilla. Yhteistä on kuitenkin ajatus siitä, että taloudellinen ja muu hyvinvointi olisi korkeammalla tasolla ilman EU:ta.
Euroopan taloudellinen hyvinvointi perustuu kuitenkin tavaroiden ja palvelujen vapaaseen kauppaa sekä EU:n sisällä että monin osin myös globaalisti. Monien keskeisten menestyvien eurooppalaisten yritysten toimintalogiikka on täysin globaali. Yritykset ostavat komponentteja Kiinasta, valmistavat niistä laitteen Euroopassa ja vievät valmiin tuotteen Amerikkaan.
Eurooppalaisella tai globaalilla logiikalla toimivan talouden edessä yksittäinen isokin kansantalous on ongelmissa. Markkinataloudessakin tasapainoinen talouskehitys edellyttää jossain määrin talouden kontrollia ja hallintaa valtioiden taholta. Useissa globaalin talouden ilmiöissä, kuten rahoitusmarkkinoiden sääntelyssä, EU on pienin mielekäs yksikkö toimia. Kansalliset ratkaisut tekisivät valtioista ajopuita talouden myrskyissä. Ajopuuna ajelehtiminen voisi johtaa arvaamattomiin kohtaloihin.
EU:n syyllistämisen taustalla on kaksi havaintoa, joista toinen on väärinymmärrys ja toinen valitettavan totta. Ensinnäkin heikko talouskehitys ei ole seurausta EU-alueen ihmisten ja tuotteiden vapaasta liikkuvuudesta tai euroalueen rahapolitiikan tavoitteista. Kilpailukyvyn tavoite ei ole tuottaa mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla, vaan maksimoida kansantalouden tuotannon arvo. Ilman vapaata liikkuvuutta ajaudutaan tilanteeseen, missä suomalaiset alkavat jälleen pienellä palkalla ommella vaatteita toisilleen. Euroopan keskuspankin (EKP) rahapolitiikan tavoitteiden muuttaminen työllisyyden suuntaan on enemmänkin poliittista retoriikkaa kuin vaikuttavaa talouspolitiikkaa. Tämä on seurausta työllisyyskehityksen merkittävästä roolista inflaation määräytymisestä. EKP siis tosiasiallisesti ottaa työllisyyden huomioon jo inflaatiotavoitteenkin tilanteessa.
Totta on kuitenkin se, että EU ei ole pystynyt uusiutumaan tavalla, joka parantaisi tavallisen kansalaisen taloudellista hyvinvointia. Jotta voi saavuttaa jotakin uutta, pitää olla valmis luopumaan jostain vanhasta. EU-maissa on kuitenkin monia edunvalvontaan ja sosiaaliturvaan liittyviä rakenteita, jotka hidastavat merkittävällä tavalla uudistumista. Keskeinen esimerkki on mm. italialainen tapa sitoa sosiaaliturva työpaikkaan, minkä vuoksi irtisanomisenkustannukset nousevat korkeaksi. Tämän seurauksena työvoima lukittuu pitkäksi aikaa eilisen toimialoille. Taloudellisen turvallisuuden takaamiseksi luodut järjestelmät johtavat kilpailutilanteessa lopulta turvattomuuteen pitkittyvän työttömyyden myötä.
Taloudellisen turvallisuuden puute saa ihmiset kaipaamaan vanhoja turvallisia, mutta paljon taloudelliselta hyvinvoinniltaan köyhempiä aikoja. Tämä näkyy lopulta sekä nostalgiapuolueiden kannatuksen kasvuna että matalana äänestysprosenttina. Osin nämä kaksi asiaa vielä voimistavat toinen toisiaan.
Kaikista ongelmista huolimatta eurovaalipäivä oli kuitenkin EU:lle kunniaksi. Demokratia ja suvaitsevaisuus ovat EU:n kaikkein tärkeimmät lahjat ihmiskunnalle. Demokratian perinnön vaaliminen edellyttää kuitenkin jatkossa rehellisempiä vastauksia kansalaisten odotuksiin taloudellisesta turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.
Markus Lahtinen on Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja.