Punamulta on ollut valtaväri suomalaisen maaseudun rakennuskannassa. Sitä se on ollut myös suomalaisessa politiikassa aina vuoteen 1987 asti, jonka jälkeen sitä on kokeiltu vain kerran. Punamullan vaihtoehdot ovat kokoomuksen ja keskustan varaan rakentuva porvarihallitus tai vuoden 1987 jälkeen yleisin SDP:n ja kokoomuksen varaan rakentuva ns. sinipuna.
Punamullan valtakausi päättyi Holkerin muodostamaan sinipunahallitukseen, se oli oppositioon jääneelle keskustalle sokki, mutta vain hetkeksi. Pian uusi hallituspohja tuomittiin värikkäin kielikuvin, joita etenkin niiden virtuoosi Seppo Kääriäinen kehitteli. Puhuttiin väheksyvästi ”kokeilusta” Kaikkea liikkuvaa ammuttiin. Edelleen sinipunan sijaan nimenomaan Kääriäinen yritti lanseerata nimekkeeksi pahaenteistä punamustaa, mutta se ei sentään mennyt läpi.
Sen sijaan tuon Iisalmen suuren pojan vaatima ”veret seisauttava vaalivoitto” toteutui ja keskusta palasi hallitukseen, mutta nyt ei punamultaan vaan porvarihallitukseen, jolla oli sitten edessä mittavat talouden ongelmat, joihin ei edellinen eduskunta ollut pystynyt varautumaan, suurelta osin siitäkin syystä, että oppositio keskustan johdolla ei suostunut mihinkään. Siihen aikaan uudistukset vaativat eduskunnan kahden kolmanneksen hyväksynnän tullakseen samalla vaalikaudella voimaan. Tämä usein unohtuu.
Porvarihallitus vaihtui kahden kauden sinipunaksi, keskustan suurvoiton sulettua mittavaan vaalitappioon vuonna 1995.
Vuoden 2003 jännitysvaaleissa keskusta nousi muutaman tuhannen äänen turvin suurimmaksi puolueeksi ja valitsi puheenjohtajansa Anneli Jäätteenmäen johdolla punamullan. Kokoomus jäi oppositioon. Keskusta sai kuitenkin huomata, että demarit ottivat vaalitappiota takaisin koko vaalikauden. Peliä ei koettu reiluksi, kun kaikilla puolueen itsestään selvillekin esityksille tuli ensin jarrua ja sitten hinta. Keskustalaiset valittivat, että erityisesti Eero Heinäluoma uutena puheenjohtajana käytti valtiovarainministerin asemaa taitavasti ja kylmäverisesti näin hyväkseen.
Seuraavissa vaaleissa kokoomus sai suuren voiton ja demareiden näihin päiviin jatkunut alamäki alkoi. Punamulta olisi kuitenkin voinut suurimman puolueen, keskustan, niin halutessa jatkaa, mutta eväät oli syöty ja rakkaus kuollut. Porvarihallitus syntyi vaihtuakseen taas pihtisynnytettyyn sinipunapohjaiseen kuuden puolueen hallitukseen viime vaaleissa keskustan vetäydyttyä tappionsa jälkeen vapaaehtoiseen oppositioon.
Nyt sitten veikataan, että keskusta pääsee huhtikuun vaaleissa paalupaikalle ja oletus on, että se valitsee punamullan. Sitä se aktivistien enemmistönkin on tutkittu haluavan. Nostalgia kultaa muistot. Perussuomalaisista saa nöyrän mukaan tulijan vaihtoehdoksi RKP:lle ja vihreille. Timo Soinillahan on enää yksi tavoite kirsikaksi poliittisen uransa kakun päälle: ministeriys, ulkoministeriys.
Tässä meillä olisi historiallinen kokeilu: jakamisen isä- ja äitipuolueet tasapainottamassa valtiontaloutta, kiristämässä, leikkaamassa, lukemassa madonlukuja umpijäykälle ay-liikkeelle ja nostamassa kättä pystyyn siltarumpuja pyytäville karvalakkilähetystöille.
Jos kansakunta sen jotenkin kestäisi, voisi oppositiolla olla taas kerran mahdollisuus veret seisauttavaan vaalivoittoon. Mutta kannattaa muistaa, että hallituspohjaan voi vaikuttaa jo ensi huhtikuussakin.
Maanviljelijä Heikki A. Ollila on kokoomuksen entinen kansanedustaja ja puoluesihteeri.