Osa Suomen itsenäisyyden alkuajan kuvaelmista on kerrannut nyt juhlivan kansakunnan synkeää liikkeelle lähtöä. Vaikka Suomi kuin ihmeen kaupalla onnistui itsenäistymään, vuosi 1918 merkitsi kauhistuttavia kärsimyksiä.
Lienee pakko tunnustaa, etteivät voittajat olleet jalon kilvoittelun tapaan ihanteellisia hyviä voittajia. Punakapinaa seurannut valkoinen terrori repesi hillittömäksi, kunnes voittaja alkoi rauhoittua ja tajuta, mitä tuli tehneeksi.
Sture Lindholmin Dragsvikin vankileiriä käsittelevä tutkimus on kylmä kertomus onnettomuudesta, jonka kohtasivat niin hävinnyt osapuoli kuin myös inhimilliset tunteensa menettäneet voittajat. Eivät maan poliittiset johtajat, saati sotilaatkaan kyenneet pitämään itseään kurissa. Suomi astui hetkeksi kuin Josif Stalinin ajan Neuvostoliitto vankileirien helvettiin, mutta onneksi hyvin lyhyeksi ajaksi.
Jälkiviisauden turvin tänään on hyvä ihmetellä, mihin Suomi oli joutunut samalla, kun ulkomaat alkoivat vähitellen tunnustaa maamme itsenäisyyden. Kun tieto vankileirien olosuhteista valkeni ulkomaille, Suomessa tuli kiire tunnustaa hirmuteot ja ryhtyä muuttamaan asenteita hävinneitä kohtaan. Pahin oli kuitenkin ehtinyt tapahtua.
Tammisaaren Dragsvikin varuskunnan alueelle nopeasti kyhättyyn vankileiriin sullottiin runsaat kymmenen tuhatta punavankia, joista yli 3000 kuoli kauhistuttavien olosuhteiden johdosta. Kesän pahimpina päivinä sieltä kuljetettiin jopa 80 kuollutta vankia läheiseen joukkohautaan.
Kuten tutkijat ovat useasti todenneet, ei edes punakapinan kukistanut kansallissankarimme C.G.E. Mannerheim kyennyt hillitsemään, saati havaitsemaan valkoista raivoa kuin hyvin hitaasti.
Mannerheimin ystävä, Mustion ruukin patruuna, Suomen suurin maanomistaja ja kamariherra Hjalmar Linder sai julkaistua jo toukokuussa 1918 Hufvudstadsbladetissa mielipidekirjoituksen ”Verilöyly loppukoon”. Tuolloin jopa lehti itse piti puhetta valkoisesta terrorista ”silkkana houreena”.
Kansainvälinen julkisuus herättää omantunnon
Tarvittiin paljastava raportti, jonka laati vankileirin ylilääkäri Robert Tigerstedt todeten, ”ettei vastaavaa ole edes Venäjän keisarikunnan pahimmissa vankiloissa”. Tigerstedtin kommentteja vähäteltiin ja ne torjuttiin poliittisesti tarkoitushakuisina. Mutta hän ei ollut kuka tahansa mielipiteen esittäjä, vaan arvostettu tiedemies ja Helsingin lääketieteellisen tiedekunnan dekaani. Hän oli Ruotsin tiedeakatemian sekä Nobel-komitean jäsen.
Tigerstedtin muistio Dragsvikin tilanteesta repäisi verhot samalla paljolti koko suomalaisen vankileirijärjestelmän edestä. Sosialidemokraatti Väinö Tannerin arvellaan vuotaneen muistion ruotsalaislehdistölle. Näin taas kerran tuli todistetuksi, mistä me suomalaiset vuosikymmenten aikana saimme ja olemme kenties yhä tuleva saamaan itseämme koskevaa tietoa: naapurista.
Linder herätti ruotsalaislehdistön toukokuun lopulla, Tigerstedtin raportti tuli julki vuoden 1918 elokuun lopussa. Kesän aikana oli onneksi kyetty jo parantamaan vankien kärsimyksiä, mutta hygienian surkeus ja sairaudet olivat koituneet jo tuhansien kohtaloksi. Ruoka-annosten kasvattaminen ei ehtinyt kaikkia pelastaa.
Suhtautumista vankeja kohtaan muutettiin osin hyvin vastentahtoisesti. Otettiinpa leirit Tammisaaressa jopa kielipoliittiseksi käsikassaraksi. Niinkin myöhään kuin vuoden 1918 lopulla paikallislehti Vestra Nyland näki vankileirin ”suomalaistamisen tyyssijaksi keskellä ruotsinkielistä seutua”, minkä perusteella ”pelot olivat alkaneet jo toteutua”. Näin pakkolaitoksesta oli tullut vain kielipoliittinen, liki kosmeettinen haitta.
Sopu syntyi hitaasti
Vuonna 1918 Suomi oli riekaleina. Ensin vasemmisto oli halunnut irti Venäjästä, sitten liittyä vallankumoukseen. Lehdistön ja joukkokokousten levittämä vihanpito valtasi myös sosialidemokraatit. Alkoi punakapina, mutta valkoiset saivat riisuttua Venäjän miehitysjoukot aseista. Saksan ja Venäjän rauhansopimus takasi turvaavan saksalaistuen valkoisille, jotka sodan voitettuaan pistivät 76 000 punaista vankileireille.
Suomi jakautui osiin, oli äärivasemmistoa ja äärioikeistoa, oli maltillisia ja vähemmän maltillisia. Esimerkiksi vielä vuonna 1951, kun Dragsvikin joukkohaudan muistomerkki paljastettiin, se oli tammisaarelaisille liikaa, kaupunki protestoi.
Tammisaaren historiikissa vuodelta 1964 ei mainita sanallakaan vankileiriä, joukkohautaa tai muistomerkkiä – 3000 kuolleen muistoa. Vain kommunistit 320 punalipun voimin vihkivät sen. Sosialidemokraattinen puolue eivätkä sen ruotsin tai suomen kieliset lehdetkään huomioineet tapahtumaa.
Sisällissotamme jätti kansakuntaamme kauhistuttavat haavat, mitä 1930-luvun oikeistolainen uho ei parantanut. Toki äärivasemmiston oli pakko tietää, että punaisten häviö ja kärsimys olivat myös osin itse aiheutettua. Vankileireille suljetuista, oikeudenkäyntiä odottavista enemmistö oli yllytyksen uhreja. Tuo muistaen turhaan ei puhuta talvisodan ihmeestä. Kahdessa vuosikymmenessä Stalinista tuli aggressiivisena hyökkääjänä yhteinen vihollisemme.
Sture Lindholmin kirja ei ole pelkästään täynnä syytöksiä. Se oikaisee monia myös Dragsvikiin liittyviä kuljeskelevia kauhukertomuksia, täsmentää tietoja, mutta esittää myös sietämättömän kysymyksen: jatkosodassa Suomella oli 67 000 puna-armeijan vankia, joista ehkä 22 000 kuoli. Olimmeko oppineet mitään? Sietämätön kysymys sekin.
Sture Lindholm: Vankileirihelvetti Dragsvik. Tammisaaren joukkokuolema 1918. Atena 2018.
