Oppositiojohtajat Paavo Arhinmäki (vas.) ja Ville Niinistö (vihr.) arvostelivat pääministeri Juha Sipilän (kesk.) keskiviikkoista televisiopuhetta jo ennakolta.
”Yksinpuhelua on tässä maassa kuultu ihan riittävästi”, sanoi Niinistö. ”Nythän tämä tulee tavallaan ylhäältäpäin, eikä tässä ole tilaa suoralle kommentoinnille, arvioi Arhinmäki samassa MTV3:n haastattelussa.
Kommenteista sai vaikutelman kuin herroilla olisi ollut vaikeuksia asettua kuuntelemaan pääministerin viidentoista minuutin mittaiseksi venynyttä puheenvuoroa. Samalla unohtui, ettei eduskunta ole ainoa paikka, jossa voi harjoittaa suoraa kommentointia. Pääministerihän puhuu siellä itse asiassa useinkin. Aika harvoin niitä puheita kommentoidaan niin suoraan kuin keskiviikon puhetta kommentoitiin uudessa ja vanhassa, sosiaalisessa ja epäsosiaalisessa mediassa.
Jos toisen poliitikon kuunteleminen ilman välihuutojen mahdollisuuksia on näin vaikeaa, niin kuinka vaikeaa oppositioherroille olisi ollut kuunnella viime viikolla Euroopan parlamentissa komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin pitämää 80 minuutin mittaista Unionin tilaa käsitellyttä puhetta?
Näyttää siltä, että politiikassa ei ongelmana usein olekaan se, etteikö puhetta olisi riittävästi vaan se, että kuuntelemista on aivan liian vähän. Ratkaisujen hakeminen jää omien julkisuusminuuttien laskemisen varjoon. Ja julkisuuttahan ei tunnetusti saa kuuntelemalla.
Juncker ja Sipilä eivät ole säkenöiviä puhujia, jotka retorisilla taidoillaan ja karismaattisella esiintymisellään vetoaisivat yleisöön. Sen sijaan he ovat vakavasti asioihinsa suhtautuvia ja niistä aidosti huolestuneita ihmisiä. Se kuului molemmista puheista. Ja se kiinnitti huomion sisältöön.
Junckerin esitykset maahanmuuttokriisistä oli jo ennalta vuodettu julkisuuteen, joten paljoakaan asiallisesti uutta hänen puheessaan ei ollut. Ei Sipiläkään paljoa uutta esittänyt. Tärkeämpää oli kuitenkin molempien viesti siitä, että he ovat asioissa tosissaan ja tekevät kaikkensa edistääkseen välttämättömiä ratkaisuja – ei jääräpäisesti omissa poteroissaan istuen, vaan aktiivisesti muiden osapuolten kanssa yhteistyötä etsien.
Tälle täysin vastakkaista lähestymistapaa edustaa eurooppalaisen oikeisto- ja vasemmistopopulistien linja, joka tähtää vain huomion keräämiseen ja kohun nostattamiseen. Junckerin puheen aikana tämä kulminoitui italialaispopulistiin, joka käveli paikaltaan salin keskelle Junckerin luo Merkel-naamari päässään. Se oli suoraa kommentointia jos mikä.
Sen kommentin viesti oli myös yksinkertainen: Jos minua ei huvita kuunnella, niin en salli sitä muillekaan. Omana kouluaikanani tällaiset populistit siirrettiin luokasta oven ulkopuolelle. Siellä ei tarvinnut kuunnella.
Totuuden nimissä täytyy sanoa, että kuuntelemisen vaikeus ei ole kouluhäiriköiden ja populistipoliitikkojen yksinoikeus. Demokraatin torstainen pääkirjoitus syytti Sipilän potevan Messias-syndroomaa, jossa hän antaa ”käskyjä kansanjohtajan otteella”. Olimme päätoimittajan kanssa ilmeisesti kuunnelleet eri puhetta, sillä siinä puheessa, jonka itse kuulin, Sipilä antoi vaihtoehtoja ja avasi oven vielä viimeiselle yritykselle saada aikaan yhteiskuntasopimus.
Hallituksilla on kovin harvoin ollut tapana viestittää, että sillä on valmius muuttaa esityksiään ja vielä antaa useampiakin vaihtoehtoja punnittavaksi. Siinä mielessä pääministeri puhe oli yllättävä. Opposition kuulovaikeudet sen sijaan eivät koskaan ole yllättäviä.
Kirjoittaja Pete Pakarinen työskentelee lehdistöneuvonantajana Euroopan parlamentin EPP-ryhmässä.