Valtionpäämiestemme toimintatavat ovat vaihdelleet suuresti, riippuen meneillään olleesta poliittisesta ja ulkopoliittisesta tilanteesta sekä presidentin omasta taustasta ja luonteesta.
Risto Ryti–seuran kokoama asiantuntijakaarti kuvailee presidenttiemme tapaa johtaa, käyttäytyä ja vaikuttaa kansalaisiin.
Varsinaisia tyyppejä presidenttiemme joukossa onkin ollut. Suomen marsalkka Carl Gustav Mannerheimin viranhoidossa, yksi kirjan toimittajista, Seppo Tiihonen näkee selviä monarkistisia piirteitä – olihan Mannerheim perustamassa Vapaudenristin ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikuntia. Kunniamerkkiritarikunnat ovat vanha 1600-luvulta periytyvä monarkistinen traditio. Ne toimivat edelleen presidentin – ritarikuntien suurmestarin – antamien säädösten perusteella.
Risto Ryti piirtyy professori Henrik Meinanderin luonnekuvassa vähäeleiseksi anglofiiliksi, jolle Iso-Britannian kuningas Yrjö V myönsi jo vuonna 1934 sir-arvonimen ja Viktorian ritarikunnan komentajamerkin. Ryti toimi sotien aikana 1939-1944 sekä pääministerinä että presidenttinä ja oli keskeisesti tekemässä enemmän ja kauaskantoisempia päätöksiä kuin kenties kukaan muu presidenteistämme.
Ryti oli tunteitaan hillitsevä ja analyyttisyydestään huolimatta spiritualistia harrastava vapaamuurari. Ryti ei paljoa itseään ajatellut päinvastoin kuin moni muu. Tässä suhteessa häntä voi luonnehtia ulkoisilta elkeiltään vaatimattomaksi, liki hissukaksi – mutta uhrimieli ja kokonaisuuksien näkeminen tekivät hänestä sankarin.
Vastakohdaksi kelpaa mainiosti Kekkos-tutkija Timo J. Tuikan luonnehdinta Urho Kekkosesta, joka tietoisesti ja keinoja kaihtamatta pyrki valtaan ja itsekritiikittömästi pitkitettyyn vallassaoloon. Kekkosesta väitellyt ja hänen takapirustaan Kaarlo Hillilästä kirjan kirjoittanut Tuikka kuvailee Kekkosta:
”1970-luvun alussa näkyivät ensimmäiset merkit siitä, että Kekkonen alkoi itsekin uskoa omaan korvaamattomuuteensa. Yksikään suomalainen poliitikko ei tuntunut kyvykkäältä astumaan hänen valtaviin ulko- ja sisäpoliittisiin kahluusaappaisiinsa… Presidentti sairastui suurten valtiomiesten tautiin: caesarismiin. Syndrooma alkoi samaan aikaan kuin hänen muistisairautensa esitti ensioireensa. Kaiken lisäksi rappeutuvan johtajan tärkein kriitikko, puoliso Sylvi Kekkonen, kuoli. Kekkosella ei ollut tasaveroisia kumppaneita sanomaan vastaan, kun olisi pitänyt.”
Hankalin ihmistyyppi oli presidenteistämme kuitenkin J.K. Paasikivi. Lasse Lehtinen kertaa Paasikiven opetuksia, jotka perustuivat J.K.P:n vuosikymmenten mittaisiin kokemuksiin. Paasikivi kehotti pitämään mielessä, että Suomi on kaksi kertaa, vuosina 1905 ja 1917, pelastunut Venäjän sotilaallisten tappioiden ja sisäisten mullistusten ansiosta.
Paasikivi oli pahimmillaan ala-arvoisesti käyttäytyvä rähjääjä ja parhaimmillaan etuamme ajava jääräpää:
”Vissin rajan yli ei voida mennä, ennemmin on vaikka kuoltava. Venäläisille on kyettävä sanomaan ei, mutta samalla varottava, että Venäjää ei ärsytetä turhaan.”
Yksinäinen sheriffi ja maailmanparantaja
Poliittisen historian dosentti ja Kalevi Sorsa –säätiön vetäjä Mikko Majander käsittelee Mauno Koivistoa ja tämän aikakautta mallikkaan kohteliaasti. Hän tyytyy määrittelemään Koiviston aikaa enemmän humoristisen karikatyyrin keinoin kuin vaikkapa ihmettelemään, miksi Koivisto jatkoi edeltäjänsä tavoin KGB-työkalun käyttöä aina vuoteen 1992 saakka.
Majander ratsastaa 1970-luvun skandaalikirjan Tamminiemen pesänjakajat luonnehdinnalla, jossa Koivisto on kuin ”sheriffi kävelemässä yksin autiota katua, tekemässä yksin ratkaisuja keskellä kiduttavaa odotusta”. Koivisto oli presidenttinä etäinen ja varauksellinen työnväenliikkeen Mannerheim.
Yksi kirjan kriittisimmistä kirjoittajista on Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen käsitellessään Tarja Halosen tapaa olla vallassa ja käyttää valtaa. Halosen kaudella presidentin valtaoikeuksista käyty keskustelu oli jo niin pitkällä, että Halonen edeltäjänsä Martti Ahtisaaren tavoin harasi valtaoikeuksien kaventamista vastaan ja otti asian liiankin henkilökohtaisesti.
Tiilikaisen Halonen-kuva puolustuskannalla olevasta ”koko kansan” presidentistä ei ole mairitteleva: ”Presidentin oli vaikea käyttää valtaansa tavoitteellisesti tai hyödyntää huomattavaa kansansuosiotaan valtakunnallisesti tärkeinä pidettyjen poliittisten hankkeiden edistämiseen.”
Halosen vahvasti henkilökohtaiselta asialistalta löytyivät niin ihmisoikeudet, kestävä kehitys kuin naisten asema, mutta usein hänen huolenpitonsa kurkotti muualle maailmaan, ohi ja ylitse omien kansalaisten. Varsinkin Halosen ensimmäinen kausi kului osittaisessa varjossa, kun pääministerinä toimi poliittisesti vahvempi ja eurooppalaisittain näkyvämpi Paavo Lipponen (sd.).
Valta ja vallattomuus
Presidenttiemme valta ja johtamistapa tuli käyttöön itsenäisyytemme alkuhetkinä, kun eduskunta hyväksyi senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvudin käyttämään korkeinta valtaa.
Sisällissodan jälkeisessä tilanteessa haluttiin tulkita, että Suomessa olivat yhä voimassa Kustaa III:n ajan perustuslait, jotka myös Aleksanteri I ja hänen jälkeensä kaikki muut keisarit olivat hyväksyneet. Tuolloista valtiosääntöä voidaan pitää monarkistisena.
Kun laillinen hallitus oli tukahduttanut punakapinan, kansakunta siirsi vankoin perustein valtaa voimallisesti yksiin käsiin. Oikeusvaltiolle tyypilliset piirteet alkoivat hämärtyä, kun Suomi joutui vasemmistoinhossaan ja Suur-Suomi-ajatuksissaan äärilinjoille: vuonna 1923 sosialistisen työväenpuolueen 27 kansanedustajaa vangittiin 200 puolueen muun jäsenen lisäksi. Matka kohti 30-luvun vihan aikoja alkoi.
Martti Häikiön tehtäväksi teoksessa tuli Svinhufvudin presidenttiyden määrittely. Tuo ajanjakso sijoittuu hankalalle 1930-luvulle, jolloin presidentin oli otettava kova linja oikeistolaisia demokratiaa uhmanneita ulkoparlamentaarisia liikkeitä kohtaan. Muun muassa Mäntsälän kapinan aikana vain presidentin lujuus piti tilanteen kurissa. Svinhufvudin sanoin:
”Eduskuntaa ja sen luottamusta nauttivaa laillista hallitusta ei ulkoparlamentaarisin keinoin kaadeta. Laillinen kansanvaltainen järjestys turvataan vaikka asevoimin, sisällissodankin uhalla.”
Samat sanat hän lausui jo 1918 punaisten Helsingistä antamassaan julistuksessa.
Presidentti johtaa. Suomalaisen valtiojohtamisen pitkä linja. Toimittajat: Seppo Tiihonen, Maritta Pohls, Juha Korppi-Tommola. Siltala 2013.
Kirjoittanut MARKKU JOKIPII