Suomen itsenäisyyden alussa maassa toimi kaksi valtionhoitajaa, Pehr Evind Svinhufvud ja hänen jälkeensä ratsuväenkenraali Carl Gustaf Emil Mannerheim.
Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi heinäkuussa 1919 eduskunta valitsi edistyspuolueen Kaarlo Juho Ståhlbergin, hän voitti vastaehdokkaana olleen Mannerheimin äänin 143–50.
Kansa valitsee
Vuonna 1925 presidentti valittiin ensimmäistä kertaa yleisillä vaaleilla valitsijamiesten kautta. Suomalaiset eivät vielä olleet sisäistäneet uutta vaalitapaa ja äänestysvilkkaus jäi erittäin alhaiseksi, noin 40 prosenttiin. Vaalit voitti yllättäen maalaisliiton vasta 41-vuotias Lauri Kristian Relander. Osasyy hänen valintaansa oli yleinen varmuus, että Ståhlberg jatkaisi vielä toisen kauden.
Toisin kävi. Martti Turtola arvioi, että Ståhlberg oli erittäin kyllästynyt poliittiseen peliin. Ståhlberg itse kannatti seuraajakseen Suomen pankin pääjohtaja Risto Rytiä, joka olikin hyvin lähellä tulla valituksi.
Päinvastoin kuin edeltäjänsä, Relander oli halukas jatkamaan presidenttinä toisen kauden. Hänellä tosin ei ollut edes oman puolueensa täyttä tukea, joten ehdokkuus jäi haaveeksi. Relanderia on useissa arvioissa pidetty Suomen historian heikoimpana presidenttinä.
Vuoden 1931 valitsijamiesvaalit saivat jo enemmän huomiota, äänestysprosentti nousi noin 47:ään. Kansalaisten mielenkiintoa vaaleja kohtaan lisäsi, että Ståhlberg lähti jälleen mukaan kamppailuun, mutta hän hävisi erittäin täpärästi kokoomuksen Svinhufvudille.
Kuusi vuotta myöhemmin kokoomus kannatti istuvaa presidenttiä, Ståhlbergin takana olivat edistyspuolue ja joitakin pienpuolueita. Äänestysaktiivisuus oli noussut jo lähes 59 prosenttiin. Vasemmistolle tärkeintä oli estää istuvan presidentin uudelleenvalinta, joten lopulta maalaisliiton Kyösti Kallio voitti Svinhufvudin valitsijamiesten vaalin toisella kierroksella äänin 177-104.
Poikkeusajat
Kallio joutui siihenastisista presidenteistä vaikeimpaan tilanteeseen. Talvisota kulutti hänen voimiaan ja hän sai halvauskohtauksen elokuussa 1940. Tämän jälkeen presidentin sijaisena toimi pääministeri Risto Ryti. Marraskuussa Kallio luopui tehtävästään.
Poikkeusoloista johtuen vuoden 1937 vaalien valitsijamiehet suorittivat uuden presidentin valinnan myös joulukuussa 1940. Pääministeri Rytillä oli vahva kannatus, hän sai vaalissa peräti 288 ääntä. Vuonna 1943 hänet valittiin jatkokaudelle.
Hän luopui tehtävästään elokuussa 1944. Turtolan mukaan Ryti olisi halunnut johdattaa Suomen sodasta pois, mutta se tehtävä jäi poikkeuslailla presidentiksi valitulle Mannerheimille.
Mannerheimiin Turtola ei suhtaudu kovinkaan positiivisesti. Professori jopa arvioi, että marsalkka käytti presidenttikautenaan heikkenevää terveyttään myös taktisesti hyväksi vetäytymällä sairaalahoitoon aina vaikeiden poliittisten kysymysten tullessa eteen. Kirjan tekijä kuvaa Mannerheimiä muun muassa Tamminiemessä majailevaksi sairaaksi ja kiukuttelevaksi vanhukseksi.
Paasikivi-Kekkonen
Mannerheimin luovuttua virastaan vuonna 1946 eduskunta valitsi seuraajaksi kokoomuksen Juho Kusti Paasikiven. Vuonna 1950 pidettiin pitkästä aikaa normaalit valitsijamiesvaalit ja istuvan presidentin uudelleenvalinta oli jo etukäteen itsestään selvää.
Vuonna 1956 maalaisliiton Urho Kaleva Kekkonen tuli tasavallan presidentiksi hyvin dramaattisissa vaaleissa. Näihin vaaleihin Paasikivikin vedettiin mukaan aivan viime hetkillä.
Kekkosen pitkän presidenttikauden yksi kohokohta oli kesän 1975 ETYK–kokous Helsingissä. Teoksessa kysytäänkin, miksi jo osittain dementoitunut Kekkonen lähti vielä 1978 vaaleihin? Joka tapauksessa Kekkonen valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä jatkokaudelle.
Presidentin loppukausi oli onneton, hänen todellinen kuntonsa paljastui viimeistään Islannin kalastusmatkalla elokuussa 1981. Kekkosen aika oli ohitse.
Paluu parlamentarismiin
Vuoden 1982 ”Manu –ilmiö” ulottui yli puoluerajojen. Ensimmäistä kertaa presidentiksi valittiin sosialidemokraatti Mauno Henrik Koivisto. Hänen kaudellaan Suomessa toteutettiin valtiosääntöuudistus, mikä vahvisti parlamentarismia. Tätä korostaa Koiviston kieltäytyminen asettumasta ehdolle kolmannelle kaudelle vuoden 1994 vaaleissa.
Vuonna 1994 tasavallan presidentiksi valittu Martti Ahtisaari (sd.) tuli politiikan ulkopuolelta, mikä kostautui seuraavissa vaaleissa. Turtola kirjoittaa, että Ahtisaari joutui häikäilemättömän poliittisen pelin ja juonittelujen kohteeksi. Hän oli käytettävissä toiselle kaudelle, muttei hinnalla millä hyvänsä.
Sdp:n Tarja Halonen valittiin vuonna 2000 ensimmäisenä naisena tasavallan presidentiksi. Vaalikamppailu kuutta vuotta myöhemmin oli hänelle raskas kokemus, Sauli Niinistö hävisi vain hieman yli 100[nbsp]000 äänellä. Niinistö puolestaan voitti vuoden 2012 ja 2018 presidentinvaalit.
Martti Turtola: Luopumisen tuska. Suomen presidentit ja vallasta luopumisen vaikeus. 269 sivua. Tammi.
Kirjoittanut JARKKO KEMPPI
