Päätös Suomen halukkuudesta Nato-jäseneksi oli sekä poliittisesti että myös valtiosäännön kannalta mallisuoritus. Päätös tehtiin yhteisymmärryksessä valtioelinten kesken harkiten ja määrätietoisessa johdatuksessa. Kaukana ovat edellisen presidentin ajan kiistat valtiopäämiehen valtaoikeuksista. Presidentin valtaoikeudet ovat nyt kohdallaan.
Ståhlbergin 1919 hallitusmuodossa presidentille ei suunniteltua keskeistä poliittista asemaa. Sotiemme jälkeen presidenttien suhde Neuvostoliiton johtoon muodostui keskeiseksi. Paasikivi joutui ottamaan Moskovan intressit huomioon. Hän kuitenkin pyrki torjumaan Neuvostoliiton vaikutusvallan Suomen sisäpolitiikkaan.
Kekkosen aikana alkoi itsesuomettuminen.
Yöpakkashallituksesta 1958 alkaen Kekkonen yhdisti omat sisäpoliittiset pyrkimyksensä Neuvostoliiton intressien tukemiseen. Vaalituloksella ei ollut merkitystä. Kekkosen tukipuolueet muodostivat hallituksen. Kerran presidentti valittiin poikkeuslailla. Ilman lakien säätämistä media alkoi noudattaa itsesensuuria. Kommunismin ihmisoikeusloukkauksista ja presidentin terveydentilasta ei saanut kirjoittaa.
Koska presidentin laajaksi tulkitut valtaoikeudet antoivat mahdollisuuden demokratian alennustilaan, oli luonnollista, että demokraattiset poliittiset voimat eri puolueissa halusivat presidentin valtaoikeuksien rajaamista. Pitkä hallitsijakausi muodostuu yleensä ongelmaksi. Siksi toimikaudet rajattiin kahteen. Valitsijamiesjärjestelmä mahdollisti ulkopuolisen puuttumisen presidentin vaaliin. Siksi siirryttiin suoraan kansanvaaliin. Jotta sisäpoliittinen valta olisi eduskuntavaaleilla valitulla eduskunnalla ja sen luottamusta nauttivalla hallituksella, presidentin sisäpoliittisia valtaoikeuksia rajattiin. Tavoitteena oli. Hallitus hoitaa sisäpolitiikan presidentin moraalisesti valvovien silmien alla. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.
Suomi liittyi EU:n jäseneksi 1995. Oli otettava kantaa, onko toiminta unionissa ulko- vai sisäpolitiikkaa. Liittymisen yhteydessä Suomi hyväksyi 14 000 sivua EU-lainsäädäntöä. Se koski EU:n kaikkea toimivaltaa koskevia asioita eli suurta osaa lainsäädännöstämme. Oli selvää, että kyse oli sisäpolitiikasta. Tämä tulkinta oli myös sopusoinnussa parlamentarismin vahvistamisen ajatuksen kanssa.
Kiistaa kuitenkin syntyi siitä, onko EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sisä- vai ulkopolitiikkaa.
Perustuslakiuudistuksen 2000 yhteydessä perustuslakivaliokunta katsoi, että EU-asioiden valmistelu ja päätöksenteko on yksi kokonaisuus. Valiokunta totesi selvästi, että valtioneuvosto ”määrää Suomen edustajien toiminnasta ja osallistumisesta EU:n lopulliseen päätöksentekoon”. Siitä ei ole erotettu yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Vielä valiokunta totesi, että ”pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvoston kokouksissa”.
Presidentti Halonen toimi perustuslain vastaisesti osallistuessaan aina automaattisesti Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Tilanne kärjistyi 2005, jolloin presidentti katsoi, että päätökset EU:n kriisinhallintaoperaatioista tekee hän, koska hän on puolustusvoimien ylipäällikkö.
Perustuslakivaliokunta tyrmäsi tämän tulkinnan. Päätösvalta kuului valtioneuvostolle, koska kyse oli EU-asiasta.
Vanhasen II hallitus lopulta ilmoitti, että pääministeri johtaa Suomen delegaatiota huippukokouksissa. Hallitus antoi eduskunnalle myös esityksen, jolla perustuslakiin lisättiin uusi 66§. Sen mukaan pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa.
Huolta oli aiheuttanut, toimiiko suomalainen ulkopolitiikan päätöksentekomalli, jos presidentti ja hallitus ovat eri mieltä. Tämä ratkaistiin siten, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, mutta tarvitsee päätöksiin valtioneuvoston tuen. Jos erimielisyyttä ei saada soviteltua, eduskunta ylimpänä valtioelimenä toimii ratkaisijana.
Tämä malli on toiminut hyvin. Presidentti toimii yhteyshenkilönä suurvaltajohtajiin, Washingtoniin, Moskovaan ja Beijingiin. Näihin maihin sekä virkanimikkeellä että toimikauden pituudella on merkitystä. Hän edustaa Suomea kansainvälisissä organisaatioissa, joissa keskustellaan globaaleista ratkaisuista.
Jotkut päivystävät dosentit asettivat kyseenalaiseksi presidentin vallan edustaa Suomea Naton huippukokouksissa. Ulkopoliittiseksi luonnehdituissa kysymyksissä presidentin toimivallasta on erotettu vain EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Näin on täysin selvää, että Nato-asiat kuuluvat presidentille ja hän edustaa Suomea Nato-kokouksissa. Näin on myös tapahtunut tähänkin asti.
Nato päätöksentekoprosessi oli erinomainen esimerkki hyvästä ja demokraattisesta päätöksenteosta, josta muut maat voisivat ottaa esimerkkiä. Presidentti johti tiiviissä yhteisymmärryksessä valtioneuvoston kanssa. Hän kuitenkin piti myös suoran yhteyden eduskuntaan ja sen päätöksentekoon auttaen yhteisymmärryksen saavuttamisesta.
Ulkopolitiikassa selkeä, konsensuspohjainen ja epävarmuuden poistava päätöksenteko takaa kansallisen turvallisuuden. Nykyinen tasavallan presidentin valtaoikeusjärjestelmä on nyt myös osoittanut käytännössä toimivuutensa. Presidentin valtaoikeuskeskustelu on saavuttanut onnellisen päätepisteensä.
