Nykypäivän numerossa 16 (19.4.) vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson toivoo oikeisto-vasemmisto-vastakkainasettelua takaisin Suomeen. Tosin Li puhuu vain tulonjakopolitiikasta. Retoriikka on silti vahvaa. Saatan olla eri mieltä vastakkainasettelun hyödyllisyydestä.
Osallistuin sunnuntaina Lahdessa järjestettyyn Fellmanin pelto -performanssiin, jossa muistettiin sisällissodan uhreja. Yhteisöllisyys toimi ja tunnelma puistossa oli koskettava. Tapahtuman jälkeen helsinkiläiset porvarit vaelsivat torin laidalle lounaalle, jolla olisi ruokkinut ainakin parikymmentä alkuperäistä punavankia.
Tapahtuman järjestäjä, taiteilija Kaisa Salmi korosti puheessaan, että kokoontumisen kantava teema on sovinto. Niin sen itsekin paikalla olleena koin.
Sosiaalisessa mediassa tapahtumaan liittyen käyty keskustelu osoittaa, että sovinto ei vieläkään ole itsestäänselvyys. Sisällissodan julmuudet ja perheiden kokemat menetykset ovat läsnä uusienkin sukupolvien muistissa.
Aihettakin kai on. Pellolla käytiin läpi sodan molempien osapuolten tappioita numeroina. Voittajan oikeus on ollut säälimätön. Yhtä lailla säälimätön se olisi varmaan ollut, jos sota olisi päättynyt punaisten voittoon.
Onko sata vuotta sitten järjestelmällisiin teloituksiin asti kärjistynyttä kansallista vastakkainasettelua syytä enää muistella? Tarvetta tuntuu olevan. Fellmanin pelto -performanssi osoittaa, että taiteen keinoin muistelun voi tehdä eheyttävästi ja sovinnollisesti.
Frans Eemil Sillanpään Hurskas Kurjuus aloitti jo vuonna 1919 sisällissodan traumojen käsittelyn kirjallisuudessa. Kortensa kekoon on kantanut myös Väinö Linna. Luulen, että lukijoiden piikki on edelleen auki. Siitä kertoo osaltaan myös Sofi Oksasen Viron lähihistoriaan keskittyneen sanataiteen vastaanotto Suomessa ja maailmalla.
En tiedä, kävikö Li Andersson Fellmanin pellolla. Paavo Arhinmäki kuulemma kävi ja oli tapahtumasta innoissaan. Niin oli myös itseään edustanut elämäntapaporvari.
Kirjoittaja on Nykypäivän ja Verkkouutisten ulkoasupäällikkö.