Kirjoitin viime kesänä kuluneella viikolla julkistetun rikosromaanin nimeltä Pormestari-painajainen. Kirja keskittyy Turkuun, mutta sisältää jokaiseen Suomen kuntaan soveltuvaa pohdintaa. Olen vilkkaan mielikuvituksen ihminen, mutta en silti uskaltanut nähdä edes unta siitä, kuinka paljon pormestarivaalien ympärillä pitkin Suomea tulee tapahtumaan. Eikä kaikkea ole vielä edes nähty.
Kaikissa kolmessa suuressa kaupungissa, Helsingissä, Turussa ja Tampereella, tilanne on jännittävä. Yksikään puolue ei voi olla varma, että se saa pormestaripaikan.
Helsingin peli muuttui merkittävästi, kun Jan Vapaavuori ilmoitti, että ei hae jatkokautta. Pelastajaksi löytyi Kirsi Piha, joka aika vähin selityksin jätti leikin kuitenkin kesken. Ehdokkaaksi valikoitui lopulta monella tavalla arvostettu Juhana Vartiainen, mutta jos kokoomus ykköspaikan nappaa, kiitos kuuluu suurella todennäköisyydellä Elina Lepomäelle, joka ilmoittautui kalkkiviivoilla ehdokkaaksi valtuustoon.
Pormestariehdokkaat ovat julkkiksia, joiden tekemisiä tarkkaillaan suurennuslasilla. Turun SDP:n kandidaatti Aki Linden joutui MOT-ohjelmassa selittämään entisen työantajansa HUS:n hankintaepäselvyyksiä ja Turun vasemmistoliiton oli pakko vaihtaa ehdokasta poliisiepäilyjen vuoksi.
Tampereella ei puolueiden kesken ole sitouduttu siihen, että pormestariehdokkaiden pitää olla tiedossa ennen vaaleja. Jotkut ovat ehdokkaan tai ehdokkaat asettaneet, toiset eivät. Meininki saattaa kuulostaa salailulta, mutta on siinä myös viisautta, vaikka sitten sattuman kauppana. Itsestään selvää nimittäin on, että niissä kunnissa, joissa valitaan myös pormestari, kuntavaalit henkilöityvät ja pinnallistuvat. Todellisten kuntakysymysten sijasta keskitytään liian paljon ehdokkaiden persooniin ja myös niihin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä kunnan johtamisen kanssa.
Pinnallistuminen näkyy myös niin, että mukaan tulee ehdokkaita, joiden todellinen tavoite ei ole olla pormestarina, vaan saada itselleen tai puolueelleen näkyvyyttä muihin vaaleihin. Sellaiset tarkoitusperät kertovat huonosta poliittisesta moraalista.
Helsinki, Turku ja Tampere saattavat pärjätä pormestarijärjestelmällä ja ehkä pari muutakin suurta kaupunkia. Muita kuntia varoitan vakavasti. Luottamushenkilöillä saattaa olla itsekkäitä syitä vahvistaa poliitikkojen asemaa ja perustaa korkeita tehtäviä, joihin oikeastaan kuka vain voi tulla valituksi. Jopa Helsingissä on pormestariehdokkaita, jotka eivät voisi hakea kaupunginjohtajan virkaa, koska eivät täyttäisi pätevyysvaatimuksia.
Suomi on leimallisesti monipuoluemaa, jossa valtuuston suurin ryhmä, eli pormestarin oma puolue, saattaa nauttia vain 20 prosentin kannatusta kuntalaisilta. Ja kun pormestarin rooli on vahvasti poliittinen, hänellä voi olla suuria vaikeuksia saada muiden valtuustoryhmien tukea politiikalleen. Jopa apulaispormestarit saattavat olla vastahankaan, koska he eivät ole pormestarin alaisia samaan tapaan kuin apulaiskaupunginjohtajat kaupunginjohtajan.
Alexander Stubb on kirjassaan kuvannut Suomen pääministerin asemaa monipuoluemaassa niin, että kun hallituksen johtajan puolueen kannatus voi olla vain viidennes äänistä, enin osa kansalaisista ja muista puolueista toivoo, että pääministeri epäonnistuu tehtävässään. Stubbin mainitsema raadollinen todellisuus on myös tulevien pääministereiden haaste, mutta onko sama ongelma pakko tuoda ehdoin tahdoin pormestarimallilla Suomen kuntiin?
Kunnat uivat taloudellisesti syvällä ja jos sote-uudistus toteutuu, kriisi vain pahenee. Vaikeassa tilanteessa kunnat tarvitsevat ammattimaista johtamista, eivät turhanaikaista puoluepolitikointia, jota nykyisin on tapana harhaoppisesti nimittää avoimuudeksi.
