Professori Markku Kuisman Valtion yhtiöt on herännyt henkiin uudelleen – olkoonkin, että sillä on kirjaksi jo pitkä ikä: yli puoli vuotta. Ensin tupsahti – kuin ulkoavaruudesta – ministeriksi Anne Berner (kesk.), joka ryhtyi kritiikittä tuputtamaan suomalaisille uutta liikenteen lypsy-yhtiötä nimeltä Live Oy. Kyse on ”selvityksestä”, joka ministerin suussa sai imperatiivin luonnekuvan.
Toiseksi Kanava-lehden numerossa 1/17 käydään polemiikkia Kuisman kirjasta ja valtion yhtiöiden hyödyistä ja haitoista.
Kuisma kertoo 100-vuotiaan Suomen omistamien yritysten historiaa. Pääosan valtaavat Outokumpu ja Neste, joiden syntyhistoriasta Kuisma kertoo hämmentäviä tarinoita. Minkälaista juonittelua ja valtataistelua niiden pitkien syntyhistorioihin mutkiin liittyykään. Jokaisella niiden synty- ja kehityskulkuun vaikuttaneilla on ollut omat, järkähtämättömän varmat näkemykset.
Sekä Outokumpu ennen sotia että Neste sotien jälkeen ovat merkinneet Suomelle paljon. Outokumpu mahdollisti suuren eri teollisuudenhaarojen synnyn, talouden nousun, työpaikat ja kansallisen varallisuuden kasvun.
Nesteen Naantalin jalostamon toiminnan alku oli taas mahdollista USA:n teknologian hyödyntämisen sen ja Neuvostoliiton luvalla – viimeksi mainittu oli pääasiallinen raaka-aineen toimittaja.
Olkoonkin, että punakapina ja sisällissota 1918 oli tuhota Suomen valtion, seurasi myös taloudellisen uhan mahdollisuus. Vaara piili jatkuvasti ulkomaisten ns. rosvoparonien muodossa. Valkoisen armeijan voittoa ratkaisevasti tukeneet saksalaisjoukot sanelivat nekin laskun palveluksistaan. Sitä maksettiin muun muassa raaka-aineiden muodossa.
Kiitokset kansalliselle itsekkyydelle: poliitikot asettivat suomalaisten omistuksessa olevien yritysten pönkittämisen ulkomaisen sanelun yläpuolelle. Tavoite oli muodostaa valtion yhtiöitä, mikä osoittautui vaikeaksi. Kuten Kuisma tehdyistä päätöksistä ja niiden kiireellisyydestä toteaakin: köyhän oli otettava pitkiä askelia, jotta kengät eivät kulu.
Kehitys: sattuman kauppaa – ja siitäkin voidaan kiistellä
Jälkikäteen on mahdollista kertoa, mihin päädyttiin, mutta varo värittämästä tai kehumasta suuntaan tai toiseen. Markku Kuisman kirja sai kyytiä, kun Kanavassa (8/16) entinen päätoimittaja (Kauppalehti) Hannu Leinonen pisti Kuisman näkemykset omaan arvoonsa. Hän syyttää, että Kuisma pitää valtion yritysomistuksia siunauksellisina itsenäisen Suomen taloudenpidolle.
Kuisma vastaa lehden tuoreimmassa numerossa 1/17 kipakkaan sävyyn, ja samaan yhtyy kaksi aiheeseen erikoistunutta Helsingin yliopiston asiantuntijaa. Kuisma kehottaa Leinosta lukemaan kirjansa. Erikoista on, että vastineen esittäjät saavat yhteensä liki kaksi kertaa enemmän painopinta-alaa verrattuna moitittuun Leinosen juttuun.
Sekä Outokummun että Nesteen synty ja nousu ovat Kuisman kirjan pitkällistä yrittämistä seuraavia osin onnen kantamoisia. Outokummun 1930-luvun toimitusjohtaja Eero Mäkinen ja Nesteen pääjohtaja Uolevi Raade ovat Markku Kuisman silmissä päämäärätietoisia ja tavoitteisiinsa päässeitä sankarijohtajia – siinä sivussa samalla toki aikamoisia kepluttelun taitavia ”konniakin”.
Yhtiöiden mutkikkaat synnyttämistuskat kuvastavat sitä, mikä liittyy ”demokraattisesti” ohjailtuun elinkeinoelämän kehittämiseen. Sitä haittaavat sekä omat että vieraat. Vierasmaalaiset rosvoparonit, kilpailevat jo olemassa olevat jättiyritykset ja niiden omistajatahot koti- ja ulkomailla – kaikki ovat ajoittain häiriötekijöitä.
Valtion yhtiö – hybiridiyhtiö
Valtion omistamat yhtiöt eivät aina suinkaan ole laiskoja jättiläisiä. Parhaimmillaan kun niitä on valtiovalta ohjannut viisaudella ja kun niiden johtoon on saatu osaavia asiantuntijoita, veronmaksaja on saanut mahdollisuuden kerrankin olla tyytyväinen. Valtiojohto ja yhtiön omatoimisuus ovat eräänlainen hybridi.
Uolevi Raade oli Nesteen johdossa ideoiva, näkemyksellinen tyranni. Moskovassa jotkut jopa pelkäsivät, kun hän oli tulossa. Diplomaattiasiakirjat Lontoossa kertovat hämmennyksestä liittyen Raaden käytökseen, jota ei voinut kuvailla ainakaan liian nöyräksi. ”Hellyydellä siitä ei olisi selvinnyt”, Raade itse totesi, ja amerikkalaisystävälleen: ”Maailma tarvitsee hullujen unelmia ja viisaiden ihmisten tekoja. Viisauden minä jätän muille.”
Kaikkien on ollut helppo arvostella tai jopa halveksia valtion yhtiöitä. Me kaikkihan omistamme ne. Valcon kaltaiset surulliset tarinat eivät anna aihetta kuitenkaan kaikkien tuomitsemiseen. Niiden perustamishankkeet vasta itsenäistettyyn Suomeen suojasivat kansainvälisiltä ahnehtijoilta. Köyhä, ”tyhjä” maa olisi tuonut tänne vailla lakeja toimivia yrityksiä, joiden periaatteet olisivat olleet samat kuin kehitysmaissa.
Kansakunta on tehnyt toki virheitäkin. Yleisradion digipäätös oli kansainvälisten laitetoimittajien lobbauksen tulos. Yle palveli alan laiteteollisuutta ja –kauppaa liki miljardilla, kansa maksoi, eikä lupauksista tullut totta. Hyöty: lisää pari surkukanavaa. Yle ei aluksi vaivautunut edes ilmoittamaan, että osa bokseista oli sopimattomia.
Kansallisesti tärkeä levitysverkosto myytiin. Me maksamme ulkomaisille rahastoille. Sähkönjakelu, energia, terveydenhoito jne.
Kuisma ei ehtinyt kommentoimaan ministeri Anne Bernerin motorisoimaa tieliikenteen ”selvitystä” privatisoimiseksi. Live Oy olisi valtion yhtiö. Selvitys pohjautuu pari vuotta sitten istuneen työryhmän ideoihin kilometrimaksuista, jäseninä olivat muun muassa Jorma Ollila ja Risto Siilasmaa – molemmat tietotekniikka- ja välinekauppiaita, suuromistajia.
Varoitus: Suomi voisi saada uuden inhokin, vihatun ja suojaamattoman valtion yhtiön, kuin lahjan populisteille.
Markku Kuisma: Valtion yhtiöt. Nousu ja tuho. Siltala 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.