Politiikka on rikki, väitti kokoomus vuoden 2015 eduskuntavaalien kampanjassa. Taustalla olivat muun muassa riitainen hallitustyöskentely, kunta- ja sote-uudistusten epäonnistuminen sekä aina vain alijäämäinen valtiontalous.
Pitkään vallassa ollutta ja pääministeripuolueeksi noussutta kokoomusta taidettiin pitää hassuna tahona vaatimaan korjausliikettä. Tuolloin kokoomus oli ollut 24 vuotta edellisestä 28 hallitusvastuussa. Vaaleissa politiikan ulkopuolelta tullutta oppositiojohtaja Juha Sipilää pidettiin uskottavampana uudistajana.
Brexit-kansanäänestys kesäkuussa 2016 ja Donald Trumpin valinta presidentiksi marraskuussa 2016 toivat “politiikka on rikki” -ajatukselle enemmän painoarvoa.
Yht’äkkiä politiikka tuntui menneen vaikeaan takalukkoon ja kaaokseen monessa maassa.
Israelissa on järjestetty viidet knessetin vaalit vuosina 2019-2022. Espanjassa ei saatu hallitusta kasaan huhtikuun 2019 vaalien jälkeen ja maassa mentiin uudelleen uurnille marraskuussa 2019. Belgiassa uuden hallituksen muodostamiseen kului vuoden 2019 vaalien jälkeen lähes 600 päivää. 57 hallituksen ministeriä ja poliittista valtiosihteeriä erosi heinäkuussa 2022 ja pakotti Britannian pääministeri Boris Johnsonin eroamaan. Johnsonin seuraaja Liz Truss joutui eroamaan ajettuaan maansa sekasorron tilaan vain 45 päivässä.
Muita esimerkkejä politiikan kaaoksesta on vaikka kuinka paljon. Ja lisää varmasti tulee.
Kokoomuksessa ajateltiin vuonna 2015, että ilman korjausliikkeitä politiikka ei pystyisi tuottamaan tulevaisuuden edellyttämiä päätöksiä ja ratkaisuja. Analyysi ei mennyt kovin syvälle päätöksenteon rakenteisiin. Vaaliohjelmassa seuraavalle hallitukselle toivottiin selkeää mandaattia (vahvaa vaalitulosta) ja päätöksentekokykyä. Jytkyn jälkimainingeissa syntyneeltä, ideologisesti ylileveältä sixpackilta uupui niitä molempia.
Syvällisempi analyysi poliittisen järjestelmän toimimattomuuden rakenteellisista syistä jäi tekemättä. Muualla analyysia on tehty ja paljon – erityisesti Trumpin voiton jälkeen.
On haettu vertailukohtia historiasta, mm. Weimarin Saksasta (esim. Benjamin Carter Hettin The Death of Democracy, 2018). On raportoitu siitä, mitä kyvyttömyys hallita on ja siitä, kuinka se voi johtaa prosessin hajoamiseen (Michael Lewisin The Fifth Risk, 2018).
Analyyttisemmasta päästä on venezualalaisen Moisés Naimín tuotanto. The End of Power (2013) tutki sitä, kuinka globalisaatio, keskiluokan kriisi ja teknologinen muutos olivat muuttaneet vallan luonnetta. “Valta on nykyään helppo saada, vaikea käyttää ja nopea menettää”, kiteytti Saska Saarikoski kirjan sisällön HS:n esseessä 2020.
Monessa Euroopan maassa on viime aikoina nähty se, kuinka vaalivoitot ovat huvenneet. Hallituskoalitiot Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Saksassa kamppailevat kannatusongelmien kanssa.
Naímin tuoreempi Revenge of Power (2022) kiteyttää politiikan ongelmat kolmeen P:hen. Niitä ovat populismi, polarisaatio ja post-truth. Politiikassa jylläävät nykyään superstarat, joita fanitetaan ja palvotaan palavasti. Monessa maassa pelisääntöjä ja järjestelmää on peukaloitu oman vallan vahvistamiseksi ja demokratian heikentämiseksi.
Naím kuvaa ongelmia laajoin vedoin ja lukuisin esimerkein viime vuosilta, mutta millä sitä voisi hoitaa? Mitkä ovat sellaisia systeemisiä asioita, jotka pitää korjata?
Naímin mukaan demokratian päävihollinen on yhä Iso valhe. Tämä viittaa Adolf Hitlerin luomaan ajatukseen Große Lügesta, johon natsipropaganda nojasi alusta alkaen. Viime aikojen tunnetuin Big Lie on ollut Donald Trumpin erinäiset väitteet vaalivilpistä vuoden 2020 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Valhe ajoi kannattajat valtaamaan Capitolia. Tuomioistuimet ovat jakaneet tapahtuneesta useidenkin vuosien vankeustuomioita.
Naím kehottaa taistelemaan niin mafiavaltioita kuin autokratioita vastaan. Some-alustoja olisi hyvä säännellä ja algoritmit kannattaisi laittaa kuriin. Demokratioiden olisi tehtävä kansainvälistä yhteistyötä. Lisäksi demokratioiden pitäisi taistella poliittisia kartelleja ja sellaisiksi haluavia vastaan. Kilpailun vallasta pitää olla todellista. Vallassa olevien ei pidä antaa peukaloida järjestelmää omaksi edukseen.
Toisen näkökulman aiheeseen tarjoaa brittiläinen toimittaja Ian Dunt. Hän on yli sadan henkilöhaastattelun avulla selvittänyt sitä, miten brittipolitiikka toimii ja miksi se on rikki. Kirja How Westminster Works …and Why It Doesn’t (2023) antaa toivoa siitä, että jos vain on tahtoa, on ongelmiakin mahdollista ratkaista.
Edellytyksenä on kuitenkin umpirehellinen analyysi ongelmista.
Dunt löytää ongelmia on monelta tasolta. Seuraa spoilereita, mutta niistä huolimatta suosittelen lukemaan kyseisen kirjan. Se on varsinainen voimannäyte.
Ensinnäkin puolueiden jäsenpohja on romahtanut ja vinoutunut. Ehdokkaaksi pääseminen on bysanttinen harjoitus. Valituilla on heikot valmiudet toimia kansanedustajina eikä heille juurikaan anneta mitään koulutusta tehtäviinsä. Lakiesitykset on laadittu mahdottomiksi lukea – ja ymmärtää.
First-past-the-post -järjestelmä (enemmistövaalitapa) johtaa siihen, että useimmilla äänillä ei ole mitään väliä. Esimerkiksi helmikuun 1974 vaaleissa liberaalidemokraatit saivat yli 19 prosenttia äänistä (reilut kuusi miljoonaa ääntä), mutta he joutuivat tyytymään vain 14 paikkaan. Vuoden 2019 parlamenttivaaleissa 71 prosentilla annetuista äänistä ei ollut käytännössä mitään merkitystä tuloksen kannalta. Tulos ei olisi muuttunut, vaikka 22,6 miljoonaa brittiä olisi jäänyt kotiin. Briteissä hallitus saa yleensä enemmistön, jolla se voi runnoa hankkeet läpi.
Oppositiolla ei ole mitään todellisia toimintamahdollisuuksia. Lisäksi vuonna 1682 rakennettu vallan keskipiste, Downing Street 10, on täydellisesti soveltumaton moderniin työhön, mutta perinteiden ja rikkaan historian vuoksi siitä halutaan pitää kiinni.
Ministereillä ei ole substanssiosaamista (sitä ei vaadita eikä arvosteta) tai minkäänlaista johtamiskokemusta. Heidän kautensa jäävät lyhyiksi (6 kk – 3 vuotta), mikä kannustaa keskittymään ideologisiin pikavoittoihin. Niiden avulla on mahdollista edistää omaa uraa seuraavassa ministerirulettissa (cabinet reshuffle). Sen aika koittaa kuitenkin pian. Ministerit joutuvat puurtamaan päätöksiä järjettömässä työtahdissa ja asioihin juurikaan perehtymättä. Politiikan spadsifikaatio (special advisers, spads) on tehnyt politiikasta lähes pelkkää (puolue)viestintää.
Brittiläisen poliittisen komedian tähtihahmo, poliitikot kurissa ja nuhteessa pitävä Sir Humphrey Appleby (tuttu sarjoista Kyllä, herra ministeri ja Kyllä, herra pääministeri, 1980-1988), oli Duntin mukaan totta vielä 1960-luvulla, mutta ei ole sitä enää. Nykyään virkakoneisto on hampaaton. Kokemus ja asiantuntemus ovat kärsineet inflaation. Edes valtiovarainministeriö ei haasta tai osaa katsoa veronmaksajien rahojen perään. Osaaminen joudutaan usein ostamaan konsulttiyrityksiltä miljoonilla punnilla. Tätä ilmiötä Mariana Mazzucato ja Rosie Collington pöyhivät kirjassaan The Big Con (2023).
Media puolestaan on humaltunut halvasta klikkeihin keskittyvästä journalismista. Kisassa lukijoiden huomiosta ja klikeistä viisinänninen nainen voittaa Brexit-uutisoinnin. Tutkivaan journalismiin ei ole aikaa tai resursseja. Uutisten pitää herättää paheksuntaa ja tunteita – sekä tietty jakoja. Hyvän uutisen resepti medialle on nykyään yksinkertainen: “Almost free [to produce] and [stuff] people click on.”
Lainsäädäntöprosessi on arkaainen ja mutkikas. Lakihankkeita viedään kiireessä puolivalmiina eteenpäin ajatuksella, että korjataan, kunhan ehditään. Valiokuntalaitos ei toimi, jos tarkoituksena todella olisi ruotia ja parantaa lakiehdotuksia. Poikkeuksen muodostavat erityisvaliokunnat, jotka tekevät työtään puoluerajat ylittäen ja asiantuntijoihin turvautuen. Niissä puolueen piiskureilla ei ole valtaa.
Duntin mukaan kutakuinkin ainoa osa järjestelmää, joka toimii kutakuinkin sillä tavalla kuin sen pitäisi, on parlamentin ylähuone. Se on sattumoisin myös se osa, jota useimmat haluaisivat kipeimmin remontoida. Virkistävää Duntin kirjassa on yleensä sekin, että pääsyyllinen politiikan alennustilaan ei ole sosiaalinen media ja kaikukammiokuplat.
Duntin hoitosuositukset ovat varsin kiinnostavia ja kiitettävän yksityiskohtaisia.
Muun muassa vaalijärjestelmä pitäisi remontoida. Hyvänä esimerkkinä hän mainitsee Suomen, jossa on käytössä suhteellinen vaalitapa ja jossa puolueet eivät voi sanella esimerkiksi listavaalilla sitä, ketkä tulevat valituksi.
Ja vahvalla enemmistöllä toimivan yksipuoluehallituksen sijaan koalitiohallitukset voisivat tuoda kansalaisten kannalta parempia lopputuloksia.
Tässä on kiinnostava paradoksi. Nuohan ovat asioita, joita moni haluaisi Suomessa muuttaa. Meillä päätöksenteon ongelmien ratkaisuiksi on esitetty niin suuremman vallan antamista puolueille siihen, ketkä tulevat valituksi (pitkät listat) kuin vahvaa ideologista enemmistöhallitusta laveiden, laimeita kompromisseja tuottavien koalitioiden sijaan.
Asiat, jotka näyttävät toisessa demokratiassa ongelmilta, ovatkin toisessa ratkaisuja.
Yhteistä tuntuu olevan se, että politiikka tuottaa ratkaisuja, joita tehdään lyhyellä tähtäimellä ja jotka ovat enemmän ideologisella nimilapulla varustettuja uudistuksia – kuten Duntin käyttämä esimerkki ehdonalaispalvelujen yksityistämisestä tai Suomessa tehty hoitajamitoitus, jonka toteutukseen ei ole hoitajia eikä rahaa.
Politiikka tarvitsee siis yhä korjausliikkeitä – niin pieniä kuin suuria. Yksi korjausliike voisi olla uusien poliittisten ideoiden luominen. Toinen korjausliike voisi olla liiallisesta puuhastelusta pidättäytyminen. “Tulisipa edes joskus ministeri, joka ilmoittaisi, ettei neljään vuoteen tehdä mitään!”, toivotaan Duntin mukaan Britanniassa.
Internet väittää Albert Einsteinin todenneen seuraavaa: “If I had an hour to solve a problem, I’d spend 55 minutes thinking about the problem and 5 minutes thinking about solutions.” Selvää siis on, että jokainen demokratia tarvitsee oman ruumiinavauksensa. Ehkä ne ratkaisutkin löytyvät, jos ja kun ne kaikki ongelmat on ensin kartoitettu.
Varmaa on se, että demokratian ja politiikan kriisi tuottaa yhä uusia kirjoja.
Omalla lukulistalla ovat ainakin tänä keväänä ilmestyneet uutuudet: Financial Timesin kolumnistin Martin Wolfin The Crisis of Democratic Capitalism sekä Tony Blairin viestintägurun Alastair Campbellin But What Can I Do?.
