On vaikeaa voittaa suomalaisten luottamus puolelleen ja sen myötä eduskuntavaalit. Tätäkin vaikeampaa on koota hallitus ja neuvotella ohjelma, jossa ihmisille esitetty tulevaisuuden uudistusvisio saadaan kirjattua yhteiseksi tahdoksi. Mutta vielä näitä kumpaakin vaikeammaksi asiat muuttuvat tämän jälkeen.
Hallitusohjelman toimeenpano on se kaikkein haastavin osuus. Ja jos siinä ei onnistu, menevät vuosien työ ja nuo aiemmat onnistumiset pääosin arvottomina hukkaan.
Kokoomuksesta tuli suurin puolue huhtikuun eduskuntavaaleissa. Sen huolellinen ohjelma sekä selkeä visio ja viesti meni läpi: Suomen julkinen talous on laitettava kuntoon sekä Suomen työmarkkinoiden, ansioturvan ja sosiaaliturvan rakenteita on uudistettava tekemään työn vastaanottamisesta aina kannattavaa. Vain työllisyyttä ja talouskasvua vauhdittavilla uudistuksilla Suomi nousee. Se mitä on nyt siis kirjattu hallitusohjelmaan, ja pyritään lähivuosina laittamaan toimeen, ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Monta kertaa toistellut lauseet ennen vaaleja olivat: ”Tämä vaatii vaikeitakin toimia” ja ”Helpot asiat on jo tehty”.
Hallitusohjelmasta tuli monen mielestä perustellusti kokoomuksen esittämien tavoitteiden näköinen. On toki huomattava, että muut hallituspuolueet jakavat laajalti saman tilannekuvan, analyysin tarpeellisista ratkaisuista sekä toimenpiteet, joita tulee tehdä. Kyseessä on talouspolitiikassa Suomen oloissa harvinaisen aatteellisesti yhtenäinen hallitus jopa pitkässä historiallisessa perspektiivissä. Erot hallituspuolueiden välillä liikkuvat pikemminkin kansainvälinen liberaali – kansalliskonservatiivi -akselilla. Se myös näkyi hallitusneuvotteluiden suurimmissa kiistakysymyksissä. Yhteisesti jaettujen asioiden ohella puolueet vaikuttavat kuitenkin saaneen omia tavoitteita melko hyvin läpi, erityisesti kokoonsa nähden.
Suomen poliittisen järjestelmän krooninen vaiva tällä vuosituhannella on ollut pienimpien yhteisten nimittäjien kompromissit. Tämä näkyy niin hallitusohjelmissa kuin vaikkapa työmarkkinaosapuolten välisissä sekä kolmikantaisissa neuvotteluissa. Pahimmillaan Jyrki Kataisen hallitus ei päässyt yhteisymmärrykseen edes talouden tilannekuvasta, kun vasemmistopuolueet eivät hyväksyneet Valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin lukuja ohjelman taloudelliseksi pohjaksi. Parhaimmillaankin se on ollut ”liian vähän, liian myöhään” -tyyppisiä uudistuksia, kuten kolmikantaisesti valmistellut eläkeuudistukset. Aidan eri puolilta vääntäminen ja vastakkaisiin suuntiin vetäminen on johtanut ensisijaisesti toisten esitysten vastustamiseen omien edistämisen sijaan. Reunaehtoja ladellessa eri uudistuksille on käynyt kuin hiirelle, joka kissalle takkia ompeli: ei tullut takkia, eikä edes liivejä. Hyvä jos tuluskukkaro.
Harvinaisinta tässä porvarihallituksen ohjelmassa onkin, että se on aivan uudella tavalla ”plus-summa -kompromissien hallitus”. Perussuomalaisten jälki näkyy erityisesti humanitaarisen maahanmuuttopolitiikan ehtojen kiristymisenä, kehitysyhteistyövarojen leikkauksena sekä siinä että puhdasta siirtymää jatketaan sälyttämättä kustannuksia kuluttajien niskaan. RKP:n linja näkyy erityisesti ruotsin kielen aseman ja palveluiden turvaamisessa, saamelaiskäräjälain edistämisessä sekä ilmastolakiin ja sen tavoitteisiin sitoutumisessa. Kristillisdemokraattien kädenjälki näkyy esimerkiksi perhepolitiikassa ja siihen liittyvissä veroratkaisuissa. Säätytalolla onkin selvästi päätetty, että Suomi tarvitsee enemmän uudistamista, eikä vähemmän.
Se vaikeampi osuus
Voi hyvin kuvitella, miten hallituspuolueiden ministereillä, kansanedustajilla ja avustajilla on kiireisen vaalikevään sekä pitkien, intensiivisten hallitusohjelmaneuvotteluiden jälkeen jaksaminen jo koetuksella. Nyt kuitenkin alkavat se varsinainen työ ja vaikein osuus. Juha Sipilän hallitusohjelma on edellisen kerran ollut lähellä yhtä hyvää kokonaisuutta hallitusohjelmassaan kuin nyt neuvoteltu. Vaikka sillä vaalikaudella Suomen kilpailukyky lähtikin paranemaan, jäi hallitusohjelman toteutus tärkeimmiltä osiltaan ”telineisiin”. Kun heti vaalikauden alussa suunnitellusta yhteiskuntasopimuksesta ei tullut ay-liikkeen vastustuksesta johtuen mitään, olisi hallituksen pitänyt laittaa itsenäisesti hyvä ohjelmansa muun muassa paikallisen sopimisen edistämisen osalta täytäntöön. Sisu meni kuitenkin kaulaan ja merkittävimmät uudistukset jäivät toteuttamatta. Sipilän hallituksen kaudesta kannattaa kutenkin ottaa tarkasti oppia hallitusohjelman toimeenpanon osalta. Tarkastelen tässä tärkeintä kolme oppia.
Ensimmäinen oppi on, että neljän vuoden vaalikausi on todella lyhyt uudistuksille. Kaikki tärkeimmät ja tarkimmin hallitusneuvotteluissa sovitut uudistukset kannattaa laittaa välittömästi toimeen. Odottelu heikentää aina onnistumisen mahdollisuuksia. Esimerkiksi lähes kaikki Juha Sipilän hallituksessa ”pitkään putkeen” työmarkkinapöytään laitetut työlainsäädännön uudistuksista kaatui hallituskauden lopulla. Samoin kävi sote-uudistuksen kanssa, jota haudottiin vaalikauden loppumetreille saakka. Ole siis nopea tai unohda koko juttu. Erityisesti ensimmäistä kertaa ministerinä toimivalle on tärkeää, että etsikkoaika on lyhyt ja asioihin tutustuminen nopeaa.
Toinen oppi on se, että sama pätee kolmikantaiseen valmisteluun työmarkkinajärjestöjen kanssa. Ei loputtoman pitkät prosessit tuo erilaista tulosta kuin napakan aikataulun prosessit. Kannat tiedetään ja yhteisten ratkaisujen mahdollisuudet selviävät nopeasti. Ja valmista tulee silloin kun takaraja on asetettu, jos on tullakseen. Eli niissä asioissa, joissa vaikkapa työlainsäädännön ja ansioturvan osalta työmarkkinajärjestöjä halutaan konsultoida, on prosessi aikataulutettava tiukasti. Jos yhteistä näkemystä ei pöydästä tule, hallitus etenee omalta pohjaltaan. Niin toimi muuten myös Sanna Marinin hallitus. Sipilän hallitus taas jumiutui liian monessa asiassa ay-liikkeen väsytystaisteluun ja eri asioiden liittämiseen keskenään.
Kolmas oppi on se, että ministerin pitää osata johtaa selvityksiä ja virkavalmistelua. Hallitusohjelmaan on kirjattu sana ”selvitetään” 157 kertaa. On yleensä ministerin omissa käsissä, miten ja kuinka nopeasti selvitetään. Se pitää tehdä itselleen, hallituskumppaneille ja virkakunnalle selväksi. Tässäkään pidempi aika ei välttämättä takaa parempaa lopputulosta.
Sama pätee virkavalmisteluun. Virkavalmistelu on itsenäistä ja perustuu lakiin. Mutta ministeri antaa virkakunnalle valmistelutoimeksiannon. Siinä hallitusohjelmaan kirjattua voi tarkentaa ja pitää antaa myös muut valmistelun reunaehdot, kuten aikataulu. Ministeri voi myös halutessaan pyytää säännöllistä raportointia valmistelun etenemisestä. Mitä tärkeämpi asia, sitä enemmän näihin kannattaa kiinnittää huomiota. Virkakunta, jolle on annettu ”vapaat kädet” tulkita näitä toimeksiannosta löytymättömiä seikkoja, tekee mielellään ne ´valinnat ministerin puolesta. Myös hallitusohjelman toimeenpanon seurantaa on syytä tehostaa koko valtioneuvoston tasolla.
Huudon määrä on vakio
Bonusneuvona muistutan, että huudon määrä on aina vakio. On kyse sitten oppositiosta tai etujärjestöistä, niin ”vääriin asioihin” kajoamisesta tulee aina huutoa suoraa kurkkua. On siis poliittisesti aivan sama, tekeekö vähemmän tai enemmän, sama huuto siitä tulee. Lisäksi kun poliittinen paine kasvaa, tulee helposti mieleen, että kompromisseja tekemällä tai jostakin hankkeista luopumalla sitä pystyy laskemaan. Tämä onnistuu kovin harvoin. Yleensä käy päinvastoin: huudon ja painostuksen edessä taipumalla tilaa niitä itselle lisää, koska ne toimivat.
Kannattaa myös muistaa, että politiikassa kannustushuutojen määrä on valitettavan pieni. Siksi meteli on usein epäsuhtainen verrattuna todellisuuteen. Pahimmassa tapauksessa toispuoleisen huudon edessä taipuminen ja hankkeesta luopuminen tai sen vesittäminen suututtaa sen aiemmin hiljempaa olleen argumentin toisen osapuolen. Lopputuloksena sitten saa kaikkien vihat niskaansa.
Tämä pätee erityisesti ay-liikkeen kanssa. Sipilän kauden lopuksi ei ollut niin pientä hallituksen itsenäisesti tekemää työlainsäädännön muutosta, josta ei olisi saanut Senaatin toria täyteen. Niin käy myös jatkossa, jos sen edessä taipuu. Sitten joutuu antamaan kaikissa muissakin asioissa periksi.
Kannattaa siis tehdä niin kuin kokee oikeaksi olevan ja toteuttaa lähtökohtaisesti täysimääräisesti hallitusohjelmassa sovittu. Eri asia kuitenkin on, jos huolellisen virkavalmistelun, vaikutustenarvioinnin tai eduskuntakäsittelyn aikana tulee esiin aidosti parempia argumentteja toteuttaa asia toisin. Parempien argumenttien edessä kannattaa aina muuttaa kurssia, mutta omaehtoisesti.
Hallituksen onnistumisen osalta siis vasta suunnitelmat on valmiina. Vaikka hyvin suunniteltu onkin jo puoliksi tehty, niin vasta kokonaan tehdyllä on mitään merkitystä. Toimeenpano siis ratkaisee kaiken. Näillä muutamilla opeilla pääsee kuitenkin jo pitkälle. Haluan toivottaa voimia ja viisautta kaikille vastuuta nyt kantaville. Neuvoja lupaan jatkossakin jakaa. Pyytäen ja pyytämättä.
