Maailmanlaajuisen pandemian meillä aiheuttamaa kriisiä on verrattu 1990-luvun alun lamaan ja runsaan kymmenen vuoden takaiseen finanssikriisiin. Kaikki rinnastukset ontuvat. Sotien jälkeen syntyneet suomalaiset eivät ole koskaan kokeneet nykyisen kaltaisia poikkeusolosuhteita.
Myös politiikka on poikkeustilassa. Joutuessaan hyökkäyksen kohteeksi kansakunta ryhmittyy puolustusta johtavien tueksi. Normaaliolojen kärkäs hallitus-oppositio -debatti vaimenee. Hallitusten ja erityisesti niiden johdossa olevien kannatus mielipidetutkimuksissa on noussut. Näin on tapahtunut Suomen lisäksi mm. muissa pohjoismaissa ja suurimmassa osassa Eurooppaa. Sitä on turha juhlia tai murehtia nyt. Kun tämän kriisin jälkiselvittely ja -hoito käynnistyy, kannatusluvut ja voimasuhteet punnitaan eri vaa’alla.
On kyselty, pitäisikö keskittyä ensisijaisesti pandemian vai talouskatastrofin torjuntaan. Kummankin eteen on tietenkin tehtävä kaikki voitava. Vanha merenkulun sääntö on, että merihädässä yritetään ensin pelastaa ihmiset ja sitten lasti. Ei se ole huono järjestys tässäkään tilanteessa.
Kuten on nähty, virus kaataa yhtä lailla niin pääministereitä, kuninkaallisia kuin rivikansalaisiakin. Tauti on tappavimmillaan vanhusväestön ja perussairaiden parissa. Mutta myös talouden romahdus tappaa. Se iskee kipeimmin työikäisiin mutta välillisesti muihinkin, kun yhteiskunnan resurssit palvelujen tarjoamiseen hupenevat. Heikoimmat kärsivät pahimmin.
Talouden toipumisen kannalta ratkaisevaa on, miten nopeasti viruksen leviäminen saadaan hallintaan niin, että työtä ja liikkumista koskevia rajoituksia päästään purkamaan. Nyt näyttää siltä, että osassa maista tuotanto ja talous ovat jo palaamassa vauhtiin, vaikka riski uudesta tautiaallosta on olemassa . Formulatermein ilmaistuna turva-auton radalta poistumista odotellaan, ja ne, jotka ovat valppaina ja renkaat lämpiminä, voivat ampaista muilta karkuun.
Juuri kun kansainvälistä yhteistyötä kipeimmin tarvittaisiin, kansallisvaltiot ovat vetäytyneet ”pelastukoon ken voi”-tilaan. Siinä toteutuu vahvemman oikeus. Eurooppalaisten arvojohtajien ja globaalien suunnannäyttäjien olisi nyt aika astua esiin.
Onnetonta on, jos hiljaiselo meillä johtaa laajamittaiseen konkurssiaaltoon ja suurtyöttömyyteen. Siksi myös yritykset tarvitsevat ”hengityskoneensa”, tuet, joiden avulla ne voivat päästä yli rotkon. Se on mahdollista jonkin aikaa muttei määrättömän pitkään. Yksilöille ja yhteisöille suunnattavien tukitoimien pitäisi lisäksi olla sellaisia, ettei niiden lopettaminen olojen palattua normaaleiksi synnytä uutta umpikujaa.
Kun nykyisen kaltaisen kriisin hoidosta ei missään ole aiempaa kokemusta, on selvää, että virheitä tapahtuu. Hallitus ja sen alainen virkakoneisto eivät ole erehtymättömiä, vaikka niillä olisikin luja luotto. Jo nyt on pääteltävissä, että kangerrellut testauskäytäntö, maahantulomääräysten valvomattomuus sekä suojavarusteiden puutteellinen määrä ja laatu ovat maksaneet ihmishenkiä. Syyllisiä ei kaivata, ripeitä korjausliikkeitä kylläkin. Hallinnon siiloutuneisuus ja jähmeys on hidastanut niitä.
Hankalienkin kysymysten esiin ottaminen ja parannusehdotusten tekeminen ei ole hallituksen häirintää, vaikka se stressaantuneista ministereistä ja heidän tukijoukoistaan saattaa siltä tuntuakin. Demokratiassa vallanpitäjällä ei ole oikeutta vaatia absoluuttista työrauhaa, jonka äärimmilleen viety sovellus on diktatuuria, hautausmaan rauhaa.
Meneillään olevan pysähdyksen välitön lasku maksetaan velalla, mutta loppusiivousta varten komerossa odottavat tutut tarvikkeet: julkisen talouden säästötoimet, rakenneuudistukset, menoleikkaukset ja veronkorotukset. Niiden käytöstä on vahvasti eriäviä näkemyksiä niin hallituksen sisällä kuin hallitus- ja oppositioryhmien välilläkin.
Hallituksen toimia arvioitaessa kannattaa ottaa huomioon, että talouden vakauttamisurakan saa eteensä myös seuraava hallitus, luultavasti myös sitä seuraava.
