On hyväksytty itsestään selväksi tosiasiaksi, että oppositiossa on helpompi voittaa vaalit kuin hallitusvastuun taakka harteilla. Se onkin ainoa hyvä puoli oppositiossa olemisessa, ellei nauti räksyttämisestä.
Pari suuruudeltaan merkittävää hallituspuolueen voittoa lähihistoriasta löytyy. Kokoomus lisäsi Sauli Niinistön johdolla kannatustaan 17,9 prosentista 21,0:aan vuoden 1999 eduskuntavaaleissa. Demarit saivat puolestaan vaaleissa 2003 voiton (22,9 -> 24,5 prosenttia).
Tällä hetkellä gallupit ennustavat hallituspuolueista ensi keväänä takapakkia keskustalle. Viime vaalien kannatuksen palautuminen oppositioaseman tuella vuoden 2011 vaalien romahduksesta näyttäisi sulavan lähes kokonaan. Joka tapauksessa on selvää, että tappiota on tulossa viime vaaleista.
Tämän hetken näkymien mukaan kokoomuksella on mahdollisuus parantaa viime vaalien 18,2 prosentin tulostaan. Ylen mittauksissa puolue on ollut tuon lukeman yläpuolella viime ja tänä vuonna joka kerta, selkeämmin kevään 2017 kuntavaalien jälkeen, viimeisimmissä yli 20 prosenttia tai vähän alle.
Opposition menetystä voisi tarkastella vuodesta 1970 alkaen. Poliittinen historia tuntee ne nimellä protestivaalit. Suomen maaseudun puolue, SMP sai puheenjohtajansa Veikko Vennamon kaveriksi 17 uutta edustajaa ja toinen oppositiopuolue kokoomus lisäsi paikkamääränsä 26:sta 37:ään. Noiden vaalien jälkeen oli mukava mennä Tampereen yliopiston alakuppilaan keltainen Ole porvari -merkki rinnassa. Eräs stalinistiopiskelija palautti minut kuitenkin maan pinnalle kertomalla, että minunkin pitäisi ymmärtää, että kokoomuksella ei kuitenkaan ole Suomessa tulevaisuutta. Ehkä hän oli oikeassa, aika näyttää.
Voittaneella oppositiolla ei ollut kuitenkaan mitään asiaa hallitukseen, hallituspuolueillahan jäi selkeä enemmistö ja halu pysyä vallassa, jota 13 paikan tappion kärsineen keskustapuolueen osalta auttoi presidentti Urho Kekkosen painostus.
Kokoomuksen oppositiotaival jatkui pitkään, kannatuksen trendinomaisesta kasvusta huolimatta, kunnes yhdeksän paikan hyppäys ylöspäin 53 edustajaan vuonna 1987 avasi hallitusovet. Wikipedia on poiminut uusina kokoomuksesta tuolloin valituiksi seuraavat: Kari Häkämies, Tuula Linnainmaa, Sauli Niinistö, Heikki A Ollila, Anssi Rauramo ja Anneli Taina.
SMP oli oma lukunsa suomalaisessa politiikassa, mutta uuden opposition mallin toi Arkadianmäelle tuolloin keskusta. Sen innokkaat, ahkerat ja osaavat kellokkaat, etunenässä Esko Aho, Mauri Pekkarinen ja Timo Kietäväinen ampuivat hallituksen kaikkia liikahduksia sitä ja itseään säästämättä. Seppo Kääriäisen lanseeraama tavoite veret seisauttavasta vaalivoitosta syntyi, 55 paikkaa, jossa oli 15 edustajan lisäys.
Kun syntynyt porvarihallitus joutui pyristelemään laman ja leikkausten kourissa, sai oppositioon jäänyt Sdp vuorostaan historialliset 63 edustajaa (+15) yli 28 prosentin kannatuksella vuonna 1995. Tällaisista luvuista saavat demarit tänä päivänä turhaan uneksia, vaikka oppositioaseman avulla nytkin kannatus näyttäisi kasvaneen 4-5 prosenttiyksikköä. Vuoden 2007 vaaleissa Sdp sai hallituspuolueena 21,4 prosenttia, millä tuloksella puheenjohtaja Eero Heinäluoma perusteli eronsa. Nyt Sdp:lle se tulos olisi maittava voitto.
Sitten vaalien 1987 ja 1991 ei vaalien suuria heilahduksia opposition hyväksi ole ollut muita kuin keskustan 14 paikkaa 2015, jossa oli tosin vaalimatemaattisen onnen antamaa lisääkin mukana. Ei. en ole unohtanut perussuomalaisten jytkyä 2011, mutta se on vähän oma lukunsa, toki oppositiossa sekin kasvu tuli.
Olisiko niin, että mitä kovemmalla oppositiopolitiikalla vaalivoitto on saatu, sen suurempi on odotettavissa oleva pudotus vaalien jälkeen hallitusvastuuseen päädyttyä? Tätä varmaan kokeneimmat ja malttavimmat demarit ja jotkut vihreätkin miettivät lähikuukausina.