Tarkastellessaan 20 saarta Suomen rannikolla suomalainen tutkijaryhmä sai selville, että ravintoketjun ylimmät tasot puuttuivat suurelta osin pienistä saarista.
– Ekologit ovat jo vuosikymmeniä tienneet, että mitä pienempi pinta-ala, sitä vähemmän lajeja, selittää Tomas Roslin, joka johti tuoreita analyysejä.
– Osoitamme, että lajimäärän lasku pinta-alan pienentyessä käy sitä jyrkemmäksi, mitä korkeammalle ravintoketjussa mennään. Tämä tarkoittaa, että kun siirrytään kohti pienempiä saaria, huippupedot katoavat ennen keskitason petoja, ja että viimeinen kasvinsyöjälaji katoaa ennen viimeistä kasvia, Roslin jatkaa.
Hänen mukaansa tulokset ovat merkittäviä maailmassa, jossa ihmisen toiminta hajottaa ympäristön yhä pienemmiksi sirpaleiksi.
– Vaikka me työskentelimme Saaristomeren saarilla, elinympäristölaikut voi todennäköisesti myös nähdä saarina sanan laajemmassa merkityksessä, Tomas sanoo.
– Tuloksemme merkitsevät, että luonnonympäristöjen sirpaloittaminen saattaa paitsi tuhota lajeja myös muuttaa paikallisten ravintoverkkojen rakennetta ja toimintaa, hän jatkaa.
Vuorovaikutusten säilyttäminen hankalampaa kuin lajien
Tutkiakseen saaren koon vaikutusta tutkijatiimi valitsi saaria, joiden kokovaihtelu oli jopa satakertainen. He ottivat jokaiselta saarelta näytteitä neljästä ravintoketjun tasosta: kasveista, kasvinsyöjäperhosista, näiden kasvinsyöjien pedoista, sekä huippupedoista jotka itse saalistivat petoja.
Pedoista tutkijat keskittyivät yhteen ryhmään, loispistiäisiin.
– Ravintoketjun pituutta tarkasteltaessa ei riitä, että tiedetään pelkät lajimäärät – täytyy tietää, mitkä lajit tosiasiassa muodostavat ravintoketjuja, sanoo mukana projektissa ollut kansainvälinen loispistiäisasiantuntija Gergely Várkonyi.
– Pystyimme tunnistamaan kaikkien saarilla esiintyneiden pistiäisten seasta ne lajit, jotka todella ovat riippuvaisia kasvinsyöjäperhosista. Järkevä ekologia edellyttää tietoa ei vain lajien läsnäolosta vaan myös siitä, miten ne elävät, selvittää Gergely.
Yhteensä tarkastelussa oli mukana 200 kasvilajia, 415 kasvinsyöjäperhoslajia, 42 loispistiäislajia ja seitsemän loispistiäisiä saalistavaa pistiäislajia.
– Saaria valitessamme haimme tarkoituksellisesti yksinkertaista systeemiä, kertoo Marko Nieminen.
– Saaremme olivat pitkälti pieniä kalliosaaria, joilla oli hieman metsää ja nummea. Kaikki ovat nousseet merestä vasta joitain tuhansia vuosia sitten – sen jälkeen, kun jääkausi oli painanut ne alleen ja raapinut niiltä viimeisetkin elonmerkit. Tämä rakenteen ja historian samankaltaisuus mahdollisti pelkän saaren koon vaikutuksen tarkastelun.
Kaikki kolme kirjoittajaa ovat huolestuneita tutkimuksen esiin tuomasta viestistä:
– Tämä näyttää, että ekologisten vuorovaikutusten suojelu vaatii paljon laajempien alueiden suojelua kuin esimerkiksi pelkkä kasvilajiston ylläpito. Jos jatkamme elinympäristöjen pirstaloimista yhä pienempiin osiin, menetämme ravintoketjujen ylimpiä lenkkejä ja tärkeitä säätelymekanismeja niiden mukana, he kirjoittavat.
Tulokset on juuri julkaistu Ecography-lehden verkkosivuilla.