Nykyään Etelä-Koreassa asuva pohjoiskorealainen loikkari Dzhon Khen Mu kertoo, kuinka hänestä tuli yksi Pohjois-Korean varakkaimmista miehistä ja kuinka hän lopulta joutui pakenemaan vuonna 2003.
Dzhon työskenteli pääkaupunki Pjongjangissa hotellinjohtajana. Työnsä vuoksi hän oli tekemisissä turistien kanssa. Pohjoiskorealaiset eivät saa puhua vapaasti ulkomaalaisten kanssa. Myös Dzhonin piti noudattaa valtion hyväksymiä muodollisia fraaseja keskusteluissaan.
– Hotellissamme yöpyi usein Japanin korealaisia. Eräänä päivänä annoin japanilaiselle turistille laatikollisen ginseng-rohdoskaveja lahjaksi. Turisti antoi minulle kiitokseksi 300 dollaria. Siitä se sitten alkoi, Dzhon kertoo Radio Free Europelle.
Kaupallinen toiminta oli Pohjois-Koreassa pitkään kielletty. Pohjois-Koreaan syntyi mustapörssi nälänhädän piinatessa maata 1990-luvulla. Viranomaiset sallivat lopulta rajoitetun yrittämisen vuonna 2002.
Dzhon käytti mahdollisuuden hyväkseen ja alkoi käydä kauppaa. Hän käytti saamaansa 300 dollaria alkupääomana. Kyseessä on suuri rahamäärä Pohjois-Koreassa.
– Ostin vaatteita Kiinasta halvalla hinnalla. Suuret liikkeet poistivat vaatteita valikoimistaan ja pakkasivat ne suuriin tyhjiöpusseihin. Sen jälkeen pussit pakattiin 100 kilon paaleihin. Ostin paalit 100 dollarilla kappale ja myin vaatteet Pohjois-Koreassa, Dzhon sanoo.
Dzhon osti Kiinasta myös käytettyjä polkupyöriä ja muita esineitä, joille oli kysyntää kotimaassa.
Pian Dzhon oli tienannut 87 000 dollaria ja 1,3 miljoonaa jeniä (12 700 dollaria tämänhetkisen vaihtokurssin mukaan). Se oli valtava summa maassa, jossa suurin osa kansasta kituuttaa muutamalla dollarilla kuussa.
Dzhonin kukoistava liiketoiminta teki hänestä yhden Pohjois-Korean rikkaimmista miehistä. Hänen varallisuutensa asetti miehen kuitenkin vaaraan.
– Yksityisissä käsissä oleva suuri määrä ulkomaan valuuttaa luo uhan viranomaisille. Näin on varsinkin siinä tapauksessa, jos rahaa ei halua jakaa valtion kanssa sen haluamalla tavalla.
Dzhon päätti paeta Pohjois-Koreasta, kun hänen liikekumppaninsa alkoivat kadota yksi toisensa jälkeen.
– Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Pelästyin, kun huomasin liikekumppanieni olevan kateissa. Sitten ihmiset kertoivat minulle, kuinka ja missä heidät oli tapettu.
Pohjois-Korean turvallisuuspalvelut valvovat tarkasti kaikkia liiketoimia. Dzhonin mukaan liikaa varallisuutta ja vaikutusvaltaa keränneet henkilöt passitetaan vankilaan tai teloitetaan.
– Olin täysiin tietoinen siitä, että seuraavaksi oli minun vuoroni.
Dzhon tiesi, että rajan ylittäminen hänen vaimonsa ja lapsiensa kanssa olisi ollut liian vaarallista. Hän päätti jättää perheensä Pohjois-Koreaan ja lavasti oman kuolemansa. Dzhon halusi suojella perhettään. Pohjois-Korean hallinto rankaisee loikkareiden perheitä.
Dzhon hankki kuolintodistuksen 50 dollarin lahjuksella. Hän kulki rajan yli Kiinaan, meni väärennetyn passin avulla Etelä-Korean suurlähetystöön ja haki poliittista turvapaikkaa. Hänet lennätettiin lopulta Filippiinien kautta Etelä-Koreaan.
Nyt 60-vuotias Dzhon työskentelee National Unity Radion palveluksessa. Hän ei koskaan mennyt uudestaan naimisiin eikä ole uskaltanut ottaa yhteyttä Pjongjangissa olevaan perheeseensä.
– Jos puolue saa tietää, että olen elossa ja Etelä-Koreassa, sukulaiseni joutuvat ongelmiin. Niin kauan kuin olen kuollut, he ovat elossa. Ajattelen sitä joka päivä.