Luottamus on ollut neljän puolueen oikeistohallitusta kokoavan Petteri Orpon (kok.) iskusana. Luottamus on hallitusyhteistyön kulmakivi.
Luottamus on sukua sanonnalle ideologinen liima. Ne ovat olleet kateissa tällä vuosituhannella, kun hallitukset ovat yrittäneet ratkoa vaikeuksiaan ja pyrkineet selviytymään eduskuntavaaleista.
Hallitusyhteistyötä on toistuvasti rasittanut se, että vaalien alla hallituksen ja siinä mukana olevien puolueiden johdossa on ollut eri ihmisiä kuin vaalikauden alussa, jolloin hallituksesta ja sen ohjelmasta sovitaan.
Luottamuksen rakentajat ovat hypänneet syrjään tai heidät on pantu sivuun kesken vaalikauden. Esimerkkejä on useita. Nykyisen hallituksen pohjan valoivat puheenjohtajat Antti Rinne (sd.) ja Juha Sipilä (kesk.). Ensin lähti Sipilä, ja sitten hiukan myöhemmin Rinne ja koko hallitus.
Sanna Marin (sd.) ja Annika Saarikko (kesk.) nousivat puolueidensa ja hallituksen johtoon. Luottamus ei periytynyt, ja hallitus ajautui toistuvasti kiistoihin.
Orpon muistissa on varmasti vuoden 2011 sekoilu, joka rämetti hallituksen tunnelman heti alussa. Kokoomus ja Jyrki Katainen yrittivät ensin hallitusta sosiaalidemokraattien kanssa.
Kuukauden jahnauksen jälkeen kokoomus heitti SDP:n ulos ja ryhtyi rakentamaan porvarihallitusta keskustan kanssa. Yritys kaatui vihreiden vastahankaan, ja Kataisen oli aloitettava uudelleen keskustelut vasemmiston kanssa.
Orpon pitää onnistua ensimmäisessä yrityksessään. Jos hanke kariutuu, kokoomus joutuu maksamaan huiman hinnan sosiaalidemokraattien houkuttelemisesta mukaan. Silloin ei riitä se, että SDP:n kymmenestä vaatimuksesta toteutetaan yksitoista.
Sinipuna on kakkosvaihtoehto. Siinä kokoonpanossa luottamus ei olisi parhaimmassa kurssissa.
Hallitusneuvotteluiden yksi kummallisuus on nykyisten päähallituspuolueiden into jäädä oppositioon.
SDP pelotteli vaalikamppailussa oikeistohallituksesta. Silti se on toiminnallaan edistänyt sellaisen kokoamista pitämällä tiukasti kiinni vaalipuheistaan.
Toisen peräkkäisen vaalitappionsa kärsinyt keskusta pohjusti oppositioasemiaan jättämällä vastaamatta Orpon kysymyksiin. Keskusta on neljänneksi suurin eduskuntapuolue. Sellaiselle löytyisi helpohkosti tilaa hallituksessa.
Keskustan taktiikka on selvä. Puolueessa tiedetään, että se on hallituspuolueena lisännyt kannatustaan viimeksi vuoden 1983 eduskuntavaaleissa.
Vapaaehtoinen jääminen oppositioon muistuttaa petettyä vaalilupausta.
Presidentti Urho Kekkonen lohdutti aikoinaan kokoomusta sanomalla, että isänmaata voi palvella myös oppositiosta. Tietysti, mutta hallitus johtaa maata.
Hallituksen ulkopuolella keskusta voi keskittyä oppositiopolitiikkaan. Päämaalina on perussuomalaiset, joka on vyöryttänyt keskustalta maakuntien ykköspuolueen asemat.
Kokoomuskin joutuu keskustan tähtäimeen. Sitäkin on helpompi sättiä oppositiosta kuin päivittää omat poliittiset linjaukset.
Kokoomuksen, perussuomalaisten, ruotsalaisen kansanpuolueen ja kristillisdemokraattien hallitus olisi historiallinen. Ensimmäistä kertaa Sdp ja keskusta jäisivät normaalioloissa samaan aikaan enemmistöhallituksen ulkopuolelle.
Oikeistohallituksen sivutuotteena ulkopolitiikan johdossa saattaa tapahtua merkittävä muutos. Kokoomukselle on tarjolla värisuora, jos kokoomustaustaisen presidentin Sauli Niinistön ja pääministeri Orpon ketjuun kolmanneksi lenkiksi tulee kokoomuslainen ulkoministeri.
