Kunnallisvaalit ovat tärkeä mittari puolueiden johdolle. Niistä voi saada hajua jo eduskuntavaalien vallanjakoon. Eduskuntavaalit ovat edessä vuonna 2023 ja sitä ennen aluevaalit, joiden heijaste on vielä täysi arvoitus.
Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpoa on kritisoitu vuosien saatossa tietyissä piireissä linjattomuudesta. Puhdasoppisuuteen taipuvaiset voimat ovat kihisseet, kun puheenjohtaja tasapainoilee. Sitä muuten tekevät kaikki puheenjohtajat, joko taitavasti tai hapuillen.
Kaiken keskellä on unohtunut, että puheenjohtaja Orpo on vienyt kokoomuksen retorisesti oikeistoon. Orpo linjasi kesäkuussa Verkkouutisissa ja Nykypäivässä, että keskustaoikeisto-termin sijaan oikeisto tai maltillinen oikeisto on osuvampi kuvaus nykykokoomuksesta.
Hänen mukaansa keskustaoikeisto lanseerattiin aikana, jolloin kokoomuksella ei ollut kisaa oikeistossa ja poliittista tilaa nähtiin enemmänkin vasemmalla. Samaan aikaan hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin ja velkaantuminen oli maltillisempaa. Nyt tilanne on muuttunut Liike Nytin, PS:n ja kroonisen velkaantumisen takia.
Paha oikeisto
Ken historiaa tuntee, tietää, ettei oikeistolaisuus ole mikään itsestäänselvyys porvaripuolue kokoomuksessa. Se on koko lähihistoriansa käynyt sisäistä keskustelua, voiko puoluetta määrittää oikeistolaiseksi vai olisiko sen oltava lähinnä keskustaan kallellaan oleva kansanpuolue.
Oikeistolla oli aikanaan niin sanotusti paha kaiku. Ulkopoliittisesti, 1980-luvun loppuun saakka, se saattoi tarkoittaa neuvostovastaisuutta ja sisäpoliittisesti jotain kylmää hyvinvointiyhteiskunnan vastustamista. Yksi klassikoista lienee Kalevi Sorsan lanseeraama ajatus, että SDP voisi ottaa kokoomuksen hallitukseen, jos se muuntuisi poliittiseen keskustaan kalleellaan olevaksi kaupunkipuolueeksi.
Kun kokoomuksen korpivaellus oppositiossa oli todellisuutta, osin ulkoapäin tulleet vaatimukset käännettiin kokoomuksen sisäisten valtapelien aseiksi. Kokoomuksen kaipuu valtaan oli ymmärrettävän kovaa ja sen edessä piti siivota omia ”änkyröitä” ulkoraiteelle, jotta puolueesta tuli aatteellisesti kelpoinen. Yrityksessä onnistuttiin vain osin, mikä oli puolueelle onneksi.
70-luvun paine ajoi kuitenkin puolueen riitelyyn. Tuo vuosikymmen oli muutenkin vankkaa vasemmistokautta. SDP:n nuorisosiipi alkoi muokata poliittista agendaa ja taistolaiset raportoivat Neuvostoliittoon. Kokoomuksen kilpailijat vaikuttivat melkoisesti puolueen valintoihin.
Apuun tulivat sosialismin ajautuminen umpikujaan ja Neuvostoliiton romahdus. Sitä seurasi voimakas lännettyminen, missä kokoomus oli johtava voima. Ei ole sattumaa, että kokoomus olikin 1987-2019 yhtä kautta lukuun ottamatta koko ajan hallituksessa.
[rev_slider slidertitle=”kokoomus-1967″ alias=”kokoomus-1967″]
Opettaako historia?
Edellä kuvattu tausta tulee vääjäämättä mieleen, kun katsoo kokoomuksen nykyistä tilaa, sen mahdollisuuksia ja uhkia. Kunnallisvaaleja edeltävät tapahtumat ja julkinen debatointi olivat puoluejohdolle kiusallisia, mutta ne eivät suistaneet puoluetta sivuun, vaan toivat sen lopulta takaisin lähelle vallankammareita ja mahdollisesti jopa valitsijan paikalle.
Osa kokoomuslaisista oli valmis ripottelemaan tuhkaa puheenjohtaja Orpon päälle, kun Kirsi Piha heitti pyyhkeen kehään happamin äärioikeistosyytöksin ja kun EU-tukipaketti poltti näpeissä. Kaiken tämän jälkeen puolue otti selvän voiton kunnallisvaaleissa jättäen valovoimaisen pääministerin ihmettelemään, että miten tässä näin kävi. Ja kyllä osa kokoomuslaistakin ihmetteli, että miten tässä näin kävi. Puolue, jota sisältä ja ulkoa syytetiin persuuntumisesta, tuli ykkösenä maaliin.
Yleinen arvio on, että kokoomus voitti, koska vaalien teemaksi nousivat verotus (maakuntavero) ja hyvinvointiyhteiskunnan kestävyys. Tilannetta avittivat Sanna Marinin väläyttelyt lisäveroista ja mielikuva, että hän voisi laventaa hyvinvointiyhteiskuntaa velkarahalla tai veroja korottamalla. Hallituksen eripura maakuntaverosta lienee niin ikään nostanut kokoomusta.
Talousteema ja yhteinen ”vihollinen” yhdistivät kokoomuksen liberaaleja ja konservatiiveja. Juhana Vartiainen symbolisoi tätä. Toki alhainen äänestysprosentti suosi kokoomusta, mutta kyllä puolueen viesti ja näkymä vaihtoehdosta vasemmistolle nostivat kokoomusta. Kokoomuksesta tuli vasemmistovetoisen hallituksen ykköshaastaja. On sanottava suoraan, että puolue onnistui. Sen luulisi rohkaisevan kokoomuslaisia.
PS vs. vihreät
”Ei kait me nyt liimauduta liikaa PS:n kaveriksi, siellä on näitä juhamäenpäitä”.
Huolimatta yllättävän hyvästä kunnallisvaalituloksesta, olisi väärin väittää, ettei kokoomuksen sisällä käydä aatteellista keskustelua, ja jos ei sotaa, niin ainakin pientä kyräilyä. Jatkuvaa punnintaa luo suhde perussuomalaisiin, kuten edellä mainittu lähes suora kokoomussitaatti osoittaa. Sitä itse asiassa kyseenalaistetaan paljon vahvemmin kuin mahdollista yhteistyötä vaikkapa vihreiden kanssa. Ymmärrettävää se on jo siksikin, että kyse on suhteesta suureen (PS) ja keskisuureen (vihr.) puolueeseen.
Hallituskuvion suhteen oleellisempaa on suhde PS:ään. Jos vaihtoehto PS-yhteistyölle on ainakin teoriassa auki, kokoomuksen pelitila lavenee. PS:stä tekee kuitenkin ongelmallisemman sen arveluttava maine populistisena ääriliikkeenä. Vihreiden yleinen hyvä kelpaa eliitille, vaikka sen agendana on säännelty Suomi, ja puolueen johto sekä eduskuntaryhmä ovat enemmänkin puna- kuin sinivihreää.
Perinteisesti Suomessa on kuitenkin menty vaalit edellä. Niiden jälkeen on kudottu mitä erilaisimpia hallituskoalitioita, eikä mikään viittaa siihen, että tämä tapa häviäisi noin vain. Näin ollen hallitusspekulaatioihin ei kannata kuluttaa liikaa energiaa. Yllätys olisi, jos suurten puolueiden johdosta esitettäisiin blokkivaaliin siirtymistä, ellei sitten puolueen sisäinen valtapeli siihen johda. Totta on toisaalta sekin, että useamman kokoomusvaikuttajan katse suuntautuu porvarihallitukseen. Muistissa nimittäin on Sanna Marinin otaksuttu kokoomuskammo.
[rev_slider slidertitle=”kokoomus-1987″ alias=”kokoomus-1987″]
Ohjelmasta ”twitterkohuun”
Kesä oli kokoomukselle auvoista aikaa. Gallupit pitivät sen kohtuullisen selvällä marginaalilla ykkösenä, eli kuntavaalit olisivat niiden mukaan heijastuneet aika lailla sellaisenaan eduskuntavaaleihin. Kokoomus onkin nyt varteenotettava pääministeripuolue, ja täten Petteri Orpo kurottaisi tässä vaiheessa kohti tuota himoittua politiikan ykköspaikkaa.
Muutokset ovat tosin kovin nopeita. Vielä neljä kuukautta ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja kokoomus oli ykkönen gallupeissa 20 prosentin kannatuksella. Lopputuloksena oli 17 prosenttia ja oppositio.
Pientä vipinää aiheutti heinäkuussa kokoomuksen eduskuntaryhmän maahanmuuttajapoliittinen ohjelma. Sen johtoajatuksena on tarve integroida maahanmuuttajat nykyistä paremmin suomalaiseen yhteiskuntaan, tarjota heille kielikoulutusta ja sitä kautta työllistää heidät. Ja kyllä, linjapaperi henki sitä, että hyvinvointiyhteiskunnan kaikilla kansalaisilla on sekä oikeuksia että velvollisuuksia.
Sitten alkoi päivän kestänyt twitter-kuhina kantasuomalais-sanan ympärillä. Kokoomuksen poliittiset kilpailijat näkivät, että tuon sanan, joka myös ministeriöiden papereissa on pyörinyt, käyttö on leimaavaa tai väärin erottelevaa. Osa kokoomuslaisista yhtyi kritiikkiin. Se johti pahoitteluun ilman, että ohjelman ydinsanoma katosin mihinkään.
Uutiset ohjelmasta kyllä koskivat kokoomuksen ydinsanomaa oikeuksista ja velvollisuuksista. Twitterissä keskustelu puolestaan keskittyi kokoomuksen kilpailijoiden käynnistämään terminologiseen debattiin, josta iso yleisö jäi paitsi. Ja kyllä, sekin kysymys esitettiin, että ”näinkö taas kokoomus persuuntuu”. Kysymyshän on vain retorinen, koska se sisältää valmiiksi tarkoitushakuisen vastauksen: kyllä, persuuntuuhan se. Lopulta ohjelma lienee tasapainossa oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen, niin kuin oikeistopuolueella pyrkimyksenä yleensä onkin.
Kenen joukossa seisot?
Puheenjohtaja Petteri Orpo on nyt seesteisemmillä vesillä kuin ennen kuntavaaleja. Hänen tähtäimenään on johtaa kokoomusta kohti aluevaaleja 2022 ja eduskuntavaaleja 2023. Mitään muuta hän ei voikaan sanoa, sillä puheenjohtaja ei voi epäröidä. Miten lopulta käy, on monien asioiden summa.
Kannatusmittaukset vaikuttavat edelleen. Kuntavaaleista saatu myötävire kestää vielä tovin. Sen jälkeen kokoomuksen on keksittävä, miten se rakentaa uskottavan vaihtoehdon hallitukselle, joka ajautui yhtäkkiä keskelle nousukautta. Mikä osuus visiossa on talouden sopeutuksilla ja uudistuksilla? Kykeneekö kokoomus näyttämään suuntaa hyvinvointiyhteiskunnan uudistukselle vai aikooko se tyytyä vain säilyttämään.
Petteri Orpon vahvuus on olla rauhoittava tekijä, kun Antti Häkkäsen ja Elina Valtosen taustaporukat alkavat ottaa mittaa toisistaan. Mitä enemmän mittaa otetaan kokoomuksen sisällä, sitä vahvemmin heinäkuun maahanmuutto-ohjelman kaltaiset tapahtumat saavat otetta. Ulkopuolelta tehdyillä poliittisilla manöövereillä voidaan leimata koko puoluetta tai osaa siitä. Twitter-keskustelusta voi päätellä, että osa kokoomuslaisistakin peukuttaa sisäistä ravistelua, jossa jyvät ja akanat – tahraantuneet ja puhtaat – kokoomuslaiset erotellaan toisistaan. Ihan 70-luvun meiningillä.
Kokoomus vaikuttaisi reaalimaailmassa olevansa vaikkapa maahanmuuttokysymyksissä tai hyvinvointiyhteiskunnan haasteissa aika yhtenäinen, mutta sanojen politiikka ja identiteettien teho on niin kova, että tarvittaessa niillä kykenee iskemään kiilaa kokoomukseen. Jos valtataistelu jostain syystä kiihtyy, yhdellä sanalla voi nostaa itseä ja lyödä toista.
Oletko edistyksellinen, maltillinen vaiko niiden vastakohta? Kova vai sosiaalinen oikeistolainen? Sanoilla, olipa niillä yhteys reaalimaailmaan vai ei, on merkitystä ja niillä on aina muokattu linjaa sekä tehty kampanjoita.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]