Puolueet ovat aina olleet epämuodikkaita. Sana ”puoluepolitiikka” edustaa kansalle kabineteissa tapahtuvan kähminnän ja siltarumpupolitiikan ylintä ilmenemismuotoa. Tärkeät kysymykset ovat liian arvokkaita tullakseen ”uhratuiksi puoluepolitikoinnille”. Suomessa kuuleekin usein sanottavan, että kansalainen aikoo äänestää vaaleissa ehdokasta eikä puoluetta.
Muuten hyvä, paitsi että aikomus on väärin. Kansalainen, joka laukoo tällaisia mielipiteitä – ellei kyse ole presidentinvaaleista – kertoo omasta tietämättömyydestään. Peruskoulun yhteiskuntaoppi jäi ilmeisesti oppimatta. Suomessa käytössä olevan suhteellisen vaalitavan ansiosta eurovaaleissa, eduskuntavaaleissa ja kunnallisvaaleissa äänestetään ensisijaisesti puoluetta. Käytössä oleva d’Hontin menetelmä luo tasapainon puolueen ja ehdokkaan äänestämisen välille, ensimmäisenä mainitun eduksi.
Puolueet ovat parlamentaarisen järjestelmämme kannalta välttämätön osa, sillä niiden välisten neuvotteluiden tuloksena syntyy myös maan hallitus. Helppoa hallituksen muodostaminen ei ole aina ollut. Poikkeuksellisen vaikeaa se oli viime eduskuntavaalien jälkeen kesällä 2011. Puolueiden välille vakiintuneet käytännöt romahtivat, kun perussuomalaiset nousivat neljänneksi kolmen suuren joukkoon.
Suomalaisen parlamentarismin suurin valuvika on, että äänestäessään eduskuntavaaleissa yksittäinen kansalainen ei pääse suoraan vaikuttamaan siihen, minkälaiseksi seuraavan hallituksen kokoonpano muodostuu. Koska hallitus tekee maan kannalta tärkeimmät päätökset, kysymys on todella vakavasta ongelmasta. Ainoa melko suuri varmuus on, että suurimmaksi päässeen puolueen puheenjohtaja on seuraava pääministeri.
Jyrki Kataisen hallituksen muodostaminen oli uhrauksia vaativa ja mielestäni isänmaallinen teko. Ja pakko. Vaihtoehdot olisivat olleet sillä hetkellä Suomen ja ehkä Euroopankin kannalta katastrofaalisia.
Hallitutuksen muodosti kuusi puoluetta, jotka edustavat poliittisen kentän ääripäitä sekä talousajattelun (kokoomus ja vasemmistoliitto) että arvojen (kristillisdemokraatit ja vihreät) välillä. Tällaisen jo lähtökohdiltaan eripuraisen hallituksen synnyn mahdollisti yksityiskohtainen hallitusohjelma.
Siitä tulikin sitten hallitukselle ”pakkopaita”, kuten ministeri Jan Vapaavuori taannoin luonnehti. Valtioneuvoston verkkosivuilta löytyvän 89-sivuisen ohjelman pitäisi ohjata hallituksen työskentelyä lähtökohtaisesti koko vaalikauden läpi. Ne neljä vuotta ovat talouskriisin keskellä todella pitkiä. Ohjelma vanhentui nopeasti.
Herää kysymys, mikä olisi parempi vaihtoehto Suomen nykykäytännölle: kuinka kansalainen voisi äänestää hallituksen kokoonpanosta ja kuinka hallituksesta muodostuisi toimintakykyisempi? Olisi mielestäni korkea aika keskustella vakavasti Ruotsin mallisen blokkipolitiikan suuntaan siirtymisestä. Tällaisessa järjestelmässä samanmieliset puolueet sopivat keskenään jo ennen vaaleja hallituksen aiotusta kokoonpanosta.
Uudenlaista käytäntöä ei tietenkään rakenneta yön yli. Hyvä ensimmäinen askel olisi, että puolueet ilmoittaisivat etukäteen ennen vaaleja selkeästi ja mieluiten sitovasti, minkä puolueiden kanssa ne haluaisivat muodostaa seuraavan hallituksen. Timo Soini on jo tavallaan avannut tämän pelin, kun hän ilmoitti, että perussuomalaiset mahtuvat samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa vain pitkin hampain.
Hyvä niin ja kiitos rehellisyydestä. Toimintakykyinen hallitus muodostuu nimittäin parhaiten yhtenevän aatemaailman eikä hallitusohjelman perusteella. Tähän tarkoitukseen puolueet ovat välttämätön paha.