Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkulan mukaan paikallista sopimista pitäisi edistää kaikissa yrityksissä.
Metsäteollisuus ry ilmoitti lokakuun alussa luopuvansa työehtosopimusten tekemisestä. Kun nykyiset työehtosopimukset päättyvät, lakkaa myös niiden sitovuus. Tämä tarkoittaa sitä, ettei yritysten ole enää pakko pitäytyä työehtosopimusten ehdoissa, vaan niiden on mahdollista hakea yrityskohtaisia ratkaisuja yhdessä henkilöstön kanssa.
– Vuodesta 2022 alkaen alan yrityksissä on luotava uudet sopimisen mallit. Muutoksiin valmistaudutaan jo nyt. Haasteita aiheuttaa työlainsäädännön kummallinen rakenne, joka pitäisi arvioida uudelleen, Makkula toteaa Helsingin Sanomien vieraskynä-kirjoituksessa.
Työn tekemistä koskeva sääntely rakentuu Suomessa vahvasti työehtosopimusten varaan. Työehtosopimusosapuolina olevat työnantaja- ja työntekijäliitot neuvottelevat jäsenilleen työehtosopimuksia, ja valtio ulottaa ne yleissitovuussääntelyllä myös liittoon kuulumattomien yritysten noudatettavaksi.
Työlainsäädäntö tukee työmarkkinajärjestöjä, sillä laki antaa niille sopimiseen erivapauksia. Tämä ilmenee erityisesti niin sanotuissa puolipakottavissa säännöksissä, joita on työsopimuslaissa, työaikalaissa ja vuosilomalaissa. Säännökset koskevat esimerkiksi sairausajan palkkaa, lomautusilmoituksen antamista ja ylityökorvauksen määrää. Puolipakottavia säännöksiä on yli viisikymmentä.
Lait lähtevät siitä, että tällaisista säännöksistä poikkeaminen on pääsääntöisesti mahdollista ainoastaan valtakunnallisten työmarkkinajärjestöjen välisellä työehtosopimuksella. Järjestöt voivat siirtää työehtosopimuskirjauksillaan oikeuden sopia myös työpaikkatasolla poikkeuksista puolipakottaviin säännöksiin. Nämä sopimismahdollisuudet ovat kuitenkin käytössä ainoastaan työnantaja¬liittoon kuuluvissa yrityksissä.
– Metsäteollisuuden toimialan yritysten siirtyminen ulos työmarkkinajärjestelmästä ja pois työehtosopimusten piiristä paljastaa Suomen työlainsäädännön rakenteelliset vinoumat. Kun valtakunnalliset työehtosopimukset metsäteollisuuden toimialalla päättyvät, loppuvat samalla myös mahdollisuudet sopia paikallisesti puolipakottavista säännöksistä, Makkula kirjoittaa.
– Vaikka yritys tekisi niin sanotun yrityskohtaisen työehtosopimuksen ammattiyhdistysliikkeen kanssa, se ei saa käyttöönsä niitä paikallisen sopimisen mahdollisuuksia, jotka on lailla annettu vain harvoille ja valituille. Laki suosii valtakunnallisia työmarkkinajärjestöjä sekä liittoon kuuluvia yrityksiä ja työntekijöitä antaen niille vapauksia, joiden ulkopuolelle muut jätetään.
Makkulan mukaan paikallisen sopimisen näkökulmasta lainsäädännössä ei ole kiinnitetty lainkaan huomiota niihin työnantaja¬yrityksiin, jotka eivät ole työehtosopimusten piirissä. Tällaisia työnantajia on Suomessa noin 20 000 eli yli viidesosa työnantajayrityksistä. Jatkossa myös metsäteollisuuden yritykset ovat tässä työnantajajoukossa.
– Paikallista sopimista pitäisi edistää kaikissa yrityksissä. Nykyisen kaltaisesta puolipakottavuudesta pitäisi sen vuoksi luopua ja mahdollistaa säännösten tarkoittamista asioista sopiminen paikallisesti kaikissa yrityksissä ja kaikilla työpaikoilla.
– Tällöin sopiminen olisi mahdollista valtakunnallisissa työehtosopimuksissa, mutta se laajenisi myös yrityskohtaisiin työehtosopimuksiin sekä niille työpaikoille, joissa ei noudateta työehtosopimusta. Tällöin voitaisiin sopia vaihtoehtoisesti joko kollektiivisesti työpaikalla työnantajan ja työntekijöiden tai heidän valitsemansa edustajan välillä tai suoraan työsopimuksella.
Makkulan mielestä Suomessa pitäisi olla rohkeutta luopua vanhoista työmarkkinarakenteista, jotka kohtelevat ihmisiä eriarvoisesti, estävät sopimista ja jäykistävät työmarkkinoita.
– Maksamme tällaisten rakenteiden hinnan työllisyydessä.